The Alienist -Season 1

Netflixiin ilmestynyt uusi sarja, The Alienist, perustuu vuonna 1994 Caleb Carrin kirjoittamaan romaaniin, joka päätyi samana vuonna erilaisille best seller-listoille. Sen pohjalle on tehty suhteellisen hieno sarja, jolla olisi potentiaalia vaikka mihin hieman paremmalla toteutuksella ja näyttelijänsuorituksilla. Nyt sarja on kyllä hyvä ja kiinnostava, mutta samalla ajoittain niin laidasta laitaan heittelevä, ettei siihen pääse täysin sukeltamaan sisälle. Huomasin sanovani lähes ääneen muutamien episodien kohdalla, että sarja on kuin 1900-luvun alun True Detective samanlaisine elementteineen, eikä se ollut edes ihme, sillä mukana tuottajana (ja osin myös käsikirjoittajana) häärii edellämainitusta sarjasta tuttu Cary Joji Fukunaga. Se toi minun silmissäni sarjalle huomattavasti uskottavuutta ja sellaista sopivan ahdistavaa thrillerimäistä tunnetta, ettei sarjasta voi olla pitämättä.

The Alienist sijoittuu 1900-luvun vaihteen New Yorkiin, jossa oikeuspsykiatria alkaa nostamaan päätään tohtori Laszlo Kreizlerin (ailahtelevasti näyttelevä Daniel Brühl) myötä. Eipä aikaakaan kun kaupunkia koettelee selvittämättömät nuorten poikien raa’at murhat, joiden edessä paikallinen poliisimestari (niljakkaan loistava David Wilmot) ja koko poliisivoimat vaikuttavat voimattomilta. Niinpä Kreizler alkaa yhdessä pitkäaikaisen ystävänsä John Mooren (hämmästyttävän hyvin onnistuva Luke Evans) tutkimaan kaupunkia kuohuttavia tapauksia. Mukaan liittyy Dakota Fanningin Sara, sekä dynaaminen poliisi-kaksikko Marcus (hyvin onnistuva Douglas Smith) ja Lucius Isaacson (analyyttisen tylsä Matthew Shear). Tuloksena on todellakin jollain tasolla True Detectiveen verrattavissa oleva 10 episodin jännitystarina, jossa kaupungin eliitin valoissa käyskentelevät yrittävät löytää murhaajan täysin eripuolelta sosiaalista kenttää: slummeista ja köyhälistön parista.

Hitaasti etenevä tarina saa lopulta vauhtia ja omasta mielestäni episodissa seitsemän tai kahdeksan lähtien sarjassa on oudon kieroutunutta tehoa ja tenhoa, kun sankarijoukko yrittää epätoivoisesti metsästää kaupunkia metsästysmaanaan pitämää hullua murhaajaa. Tunnetta ja katsojan ahdistusta on luvassa roppakaupalla, kun ihmiskohtaloita kiedotaan yhteen kirkuvin tarinoin ei kuitenkaan alleviivaavasti. Sarjan huippukohtaa edustaa kenties episodi 8:n jakso, jossa palapelin palat alkavat lopulta loksahdella paikoilleen erilaisten tutkimusten kautta.

Sarjan näyttelijät onnistuvat rooleissaan mielestäni varsin epätasaisesti. Pääroolissa oleva Daniel Brühl on saanut itselleen hyvin haastavan roolin mielen älykkönä, jonka tunteita selvästi sitoo oman aikakautensa sidonnaisuus. Tunnetta rakennetaan hänen hahmolleen vaihtelevalla tahdilla ja kun se viimein manifestoituu erinomaisesti näyttelevän Q’orianka Kilcherin (joka on muuten saksalainen näin trivia-tietona) hahmon kanssa, niin itse tunne jää silti kytemään jonnekin kontrolloidun pinnan alle. Tämä ei tietenkään ole Brühlin vika, mutta jotain sydämen pysäyttävämpää reaktiota olisin itse toivonut. Brühl käy kyllä syvissä vesissä hahmonsa kanssa, mutta jää kiinni oman hahmonsa luomiin verkkoihin, eikä pääse tuotantokauden aikana oikeastaan milloinkaan niistä irti.

Pala sarjan todellista sydäntä on mielestäni Luke Evansilla, joka onnistuu omassa roolissaan erinomaisesti kieriskellen tunteidensa ja oman kauhunsa välimaastossa kuin True Detectiven yhteenkiedottu Marty ja Rust. Hän tuo sarjaan inhimillisyyttä ja rohkeutta piirtäessään ja kierrellessään pitkin New Yorkin likaisia katuja. Ryyppääminen ja ilotyttöjen luona käynti saa sarjan edetessä vaihtua ihastumisen ja rakkauden tunteisiin, sekä tuntemattomista ihmisistä välittämisiin. Evans tekee roolissaan mielestäni mahtavaa työtä toimien Kreizlerin oikeana kätenä. Vasempana kätenä nähdään puolestaan melko varmasti kaikille tuttu Dakota Fanning, jonka itse muistan ensimmäisen kerran kenties elokuvasta Man on Fire (2004). Nyt aikuiseksi kasvanut Fanning näyttelee New Yorkin poliisilaitoksen ensimmäistä naistyöntekijää, joka ei omien sanojensa mukaan yritä edetä urallaan, vaan vain haluaa selvittää totuuden. Tuloksena on mielenkiintoinen rooli, joka jää toki hieman Brühlin ja Evansin varjoon.

Sivuosissa nähdään myös mielenkiintoisia hahmoja: Douglas Smithin ja Matthew Shearin veljes-kaksikko on sarjaan hyvinkin toimiva kokonaisuus, vaikka katsojaa yritetäänkin välillä johdatella pienille sivupoluille Marcuksen rakastumisen/ihastumisen seurauksena. Poliisimestarin roolissa nähtävä David Wilmot on puolestaan omassa roolissaan lähes roistoon verrattava anti-poliisi, jonka tehtäväksi jää muodostaa kasvot epäoikeudenmukaisuudelle. Hän tekee sen tavalla, joka jää ainakin katsojan mieleen ja Wilmotin työskentelyä olisi mukavaa nähdä myös muissa tuotannoissa.

The Alienist on hyvä ja sopivan pituinen tv-sarja, joka vauhtiin päästessään on takapuolta rasittavaa televisioviihdettä. Se on kuin vanhan maailman True Detective, jossa maanista sarjamurhaajaa etsitään pitkin New Yorkin märkiä ja saastaisia kujia. Mukaan mahtuu pelkoa ja inhoa, toivoa paremmasta ja sitten se hetki, kun kaikki hyvä työnnetään takaisin katuojaan. 1900-luvun New Yorkia ei esitetä tavalliselle ihmiselle kovinkaan kauniina paikkana elää, jossa asiat tapahtuvat rahan ja rahavallan voimalla. Lopputuloksena on hienoista ravintoloista ulospäin ponnisteleva “eliitti”, joka syöksyy keskelle katujen ahtautta pelastamaan ihmisyyttä etsien joukossa piileskelevää sarjamurhaajaa.