A Haunting in Venice

Vuonna 2017 Kenneth Branagh ja käsikirjoittaja Michael Green (käsikirjoittajana American Gods, Blade Runner 2049, Logan, jne…) starttasivat uudelleen Poirot-sarjan elokuvilla, joista ensimmäinen oli erinomainen Murder on the Orient Express (2017). Se oli Hollywoodin mittakaavalla halvalla (tuotantokustannukset 55 miljoonaa) tehty elokuva, joka onnistui keräämään maailmanlaajuisesti jopa 352 miljoonaa dollaria. Sitä seurasi Branaghin seuraava Poirot-elokuva, Death on the Nile, joka kasvaneesta budjetista (90-100 miljoonaa dollaria) ei onnistunut keräämään kuin 137 miljoonaa dollaria. Nyt, vuonna 2023, Branagh sai kolmannen mahdollisuuden A Haunting in Venice (suomennos Venetsian aaveet) elokuvalla, jonka 70 miljoonan budjetilla (Minne muuten se kaikki raha oikein meni?) saatiin valitettavan keskinkertainen ja samalla huonoin Poirot-uusinta. Eikä elokuva mikään jättimenestys muutenkaan ollut; se keräsi “vain” 122 miljoonaa dollaria ja jättää sitä myöten kysymysmerkin, että tekeekö Branagh enää Poirot-elokuvia.

Sanon suoraan, että toivottavasti tekee, sillä Branagh on oikeasti puhaltanut Agatha Christien filmatisointeihin aivan uutta tuulta ja minä pidän siitä tuulesta. Branaghin Poirot on syvällisempi ja taitavammin rakenettu hahmo Branaghin kuin David Suchetin käsissä ja sitä myöten Poirot-elokuvat eivät vaikuta pinnallisilta ja muovisilta kertakäyttöelokuvilta, vaan teoksilta, jotka jaksaa katsoa myöhemmin uudestaankin. Tällä kertaa Branagh on tarttunut Christien “Hallowe’en Party” kirjaan, jonka pohjalta Poirotin seikkailut jatkuvat Venetsiassa. Poirot on jäänyt eläkkeelle ja keskittyy lähinnä töiden välttelemiseen, kunnes hänen ystävänsä Ariadne Oliver (Tina Fey) saapuu paikalle houkuttelemaan Poirotia osallistumaan spiritismi-istuntoon. Ja kun istunto lähtee vauhtiin, ei tuloksena ole mitään muuta kuin murhia ja hallusinaatioita.

Olen pitänyt Branaghin tavasta saada elokuvaansa pää- ja sivuosiin tunnettuja näyttelijöitä tekemään jotain muuta, mistä heidän on tunnettu. Esimerkiksi lähinnä koomikkoina tunnetut näyttelijät, kuten tässä elokuvassa Tina Fey, nostetaan vakavimpiin rooleihin. Branagh toki itseoikeutetusti on pääosassa ja onnistuu Poirotina erinomaisesti tuuheiden viiksiensä takana. Paljon lähikuvia, paljon vakavia katseita ja paljon ylitsevuotavaa dramatiikkaa viljevä Branagh on suorastaan nautinnollisen hyvä roolissaan tunnettuja belgialaisena etsivänä.

Valitettavasti sivurooleille Michael Green ei ole tällä kertaa onnistunut kirjoittamaan uskottavia rooleja. Michelle Yeoh ei onnistu oikein missään vaiheessa tarpeeksi uskottavasti näyttelemään kuolleille puhuvaa mystikkoa, jäätävät silmät omaava Riccardo Scamarcio ( John Wick: Chapter 2) tuijottaa tyhjyyteen ja Kelly Reilly jää jotenkin outoon välikäteen. Tuloksena on katsojan silti semisti koukuttava jännitysnäytelmä, jossa Poirot hortoilee pitkin vanhan talon käytäviä puhuen näyille ja kenties sisäisesti myös itselleen. A Haunting in Venice on ihan “ok” elokuva, mutta valitettavasti se on samalla Branaghin heikoin esitys Poirot-ohjaajana. Ikävä kyllä.