Dune: Part one

Yli kolmekymmentä seitsemän vuotta on kulunut siitä, kun David Lynch ohjasi legendaarisen Frank Herbertin scifi eepoksen Dyyni. Aikanaan jopa kulttimaineeseen noussut elokuva on kestänyt hyvin aikaa, joten Denis Villeneuve on lähtenyt rohkeaan haasteen luoman uudestaan tätä maailmaa valkokankaille. Yhdessä Jon Spaihtsin ja Eric Rothin kanssa voisin väittää että tässä ollaan onnistuttu, vaikka nyt ensin nähdäänkin vasta tarinan ensimmäinen osa. Toisin kuin Lynchin teos, tämä elokuva on nyt jaettu kahteen osaan joista toinen ilmestyi kahden ja puolen vuoden päästä tästä, mutta tätä kirjoittaessa olen nähnyt siis kummatkin osat ja voi pojat minkälainen elokuva tästä tulikaan.

Kun tämän elokuvan tekemisestä ja sen roolituksesta aikanaan mainittiin, niin olin suuresti skeptinen muutaman hahmon suhteen, ja niistä isoimpana oli tietenkin Timothée Chalamee, jonka olemus ei jotenkin vastannut kirjojen Paulia, mutta toisaalta oli lähellä vuoden -84 teoksen Kyle Maclachlania. Chalamet kuitenkin parantaa otteitaan kuin sika juoksuaan enkä elokuvan lopussa osannut enään olla niin epäileväinen hänen kyvyistään. Muista näyttelijöistä ei ole kuin hyvää tai jopa loistavaa sanottavaa. Oscar Isaac vetää Herttua Leton roolin loisteliaasti ja jo Mission Impossible elokuvista hurjaan nousuun päässyt Rebecca Ferguson on suorastaan häikäisevä Leton puolisona, mutta myös mystisen Bene Gesserit sisarkunnan jäsen joka omaa yliluonnollisia mentaalisia voimia.

Mutta lyhyt kertaus mistä Dyynin maailma sitten oikeastaan kertoo. Kaukana tulevaisuudessa  noin 20 000 vuotta tästä hetkestä eteenpäin eri suvut johtavat omia planeettojaan ja näitä kaikkia johtaa keisari.  Tähtienvälinen matkailu vaatii sellaisen aineen kuin ”rohdon” käyttöä ja tätä samaa ainetta käytetään toki myös huumeena, joten tästä syystä rohto on ehkäpä universumin arvokkainta ainetta. Tätä ainetta on huikea määrä Arrakisin autiomaa planeetalla, ja sitä keräävät Harkonnen suvun jäsenet ylläpitäen tiukkaa kuria paikallisia asukkaita kohtaan. Nämä paikalliset asukkaat ovat Fremeneitä joita ei tämä rohto kovemmin kiinnosta, vaan he haluavat vain hallita aavikkoa ja elää siellä rauhassa. Keisari kuitenkin käyttää valtaansa ja järjestää Arteidesin suvun jatkamaan tätä rohdon tuotantoa ajaen näin Harkonnenit pois planeetalta ja tästäpä käynnistyykin tapahtumaketju, josta Herbertin ensimmäinen dyyni kirja kertoo.

Henköiden alustus ja heidän motiivinsa tuodaan hyvin elokuvan alussa esille. Harkonnien johtajana häärää lähes tunnistamattomaksi maskeerattu Stellan Skarsgård joka on juuri niin limainen ja mahtipontinen kuin tämä rooli vaatii. Myös Harkonnien ”sotakoiraa” eli Rabbania esittävä Dave Bautista on suorastaan häiritsevän maaninen roolissaan ja hänen showpaini taustansa ei haittaa yhtään tämän roolin vetämisessä. Pakko myös mainita Paulin mentoreina ja ystävinä esiintyvät Josh Brolinin esittämä Gurney sekä Jason Momoan esittämä Duncan. Kumpikin omaa erittäin uskottavan fysiikan näihin rooleihin ja Brolin on jopa itse Patrick Stewarttia uskottavampi Gurney. Momoa taasen vetää tyylilleen uskollisen roolin kovana taistelijana ja lopulta yhdyshenkilönä Fremenien ja Arteidesien välillä.

Denis Villeneuve on lähtenyt kunnianhimoisesti tähän elokuvaan ja se näkyy tuotoksessa. Kuten hänen tapohinsa kuuluu, hän ei kiirehdi ohjauksessa eikä tarinan kuljetuksessa. Jo uusi Blade Runner 2049 todisti tämän tavan ohjata, mutta myös toiminnan ohjauksesta hänellä oli hyvää kokemusta Sicario elokuvan tiimoilta. Villeneuve ei ole tehnyt vielä yhtään huonoa elokuvaa, ja se kertoo jo jotain. Hän ei myöskään pelkää tehdä itsensä näköisiä elokuvia ja koska menestystä on tullut edellisten teosten tiimoilta, saa hän käyttää aikaa ja rahaa elokuviensa tekemiseen. Voisin väittää, että Herbert olisi haltioissaan siitä miltä tämä uusi Dyyni elokuva näyttää. Sen hiekkamadot ja aavikkoinen maailma on suorastaan henkeä salpaava. Kun musaraidasta vastaa itse Hans Zimmer niin mahtipontisuudesta tämä ei jää kiinni. Dyynin ensimmäinen osa valaa hyvän perustan hahmoille ja itse tarinalle missä hahmojen toiminta ja menetykset tuntuvat katsojissa asti. Tapahtumilla on painoa ja tunnetta eikä suuria juoniaukkoja jää roikkumaan. Ainoa harmituksen aihe oli, että tarina jää kesken suorastaan janoten jatkoa.