Yellowstone -Season 1

Brooklyn Nine-Nine sarjan kolmannella tuotantokaudella Hitchcock ja Scully ovat peitetehtävässä keksineet olevansa Cowboy Mafian jäseniä nimettyään peitehahmonsa Tex Dallasiksi ja Rino Vegasiksi. Tämä oli tarkoitettu hyväksi vitsiksi kunnes Taylor Sheridan (mies Sicarion ja Hell or High Water käsikirjoituksen takana ja Wind Riverin ja Those Who Wish Me Deadin ohjauksen ja käsikirjoituksen takana) sai päähänsä luoda nykypäivään sijoittuvan western-sarjan, jonka pääosassa nähdään miltei mr. Western, Kevin Costner, itse. Tuloksena on ensimmäisellä kaudella paikoin varsin puuduttavaa “tilan suojelua”, jossa katsojan luulema “Pieni talo preerialla”-perhe osoittautuu suoraan sanoen mafiamaiseksi omien etujensa ja tilansa suojelijaksi samalla kun virkavalta tuon taivaallista rikollisista toimista piittaa.

Ja mikäpä siinä, sillä paljon kehuttu sarja (ja palkittu) on paikoin oivallista katsottavaa ja paikoin väkisin kasaan puserrettua Runebergin torttua, että katsojaa vähän jo harmittaa. Erikoista on, että sarjassa ei välttämättä nähdä edes “hyviä” ihmisiä kuin muutamia ja nokkapokkaa otetaan pääosin “pahojen” ihmisten ja suurin piirtein antisankareina toimivien Duttonien välillä. Seurauksena on politiikkaa, valtataistelua, seksiä, ammuskelua, tappelua, sairastelua ja alkoholismia. Tämän kaiken keskiössä ovat Duttonit ja Kevin Costnerin viivästyneellä katseella ympäriinsä toikkaroiva John Dutton, joka tuntuu tekevän koko ajan (ainakin katsojan mielestä) vääriä valintoja. Hassua on, että Costner tekee vähän samanlaisia manööverejä kuin Jeremy Rennerin Cory Wind Riverissä, mutta pysyy samalla katsojalle etäisenä hahmona.

Ensimmäisen tuotantokauden asiat nivoutuvat pääosin yhteen Luke Grimesin Kayce Duttonin ja John Duttonin (Costner) välisen kädenväännön ympärille. Sen lisäksi taustalla vaikuttaa ikuisesti pahis- ja “mulkku”-roolit saavan Danny Hustonin näyttelemän Danny Jenkinsin tonttikaupat, jotka yhdessä paikallisen reservaattipäällikön, Thomas Rainwaterin (Gil Birmingham), asettavat Duttonin tilan vaaravyöhykkeelle ja taloudelliseen ahdinkoon. Ja sehän ei isolla lava-autolla ja helikopterilla lentelevälle Johnille käy, vaan seurauksena on monia hetkiä, joissa rikolliset elementit nostavat päätään kuin ruukkuun piiloutunut kobra. Ja näitä hetkiä varten Duttonilla on Cole Hauserin maskuliininen Rip Wheeler: hänen hahmonsa käyttäytyy kuin olisi elämänsä velkaa Duttonille ja sitä hänen hahmonsa luultavasti onkin.

Yellowstone on täynnä hyviä ja kohtuullisia näyttelijöiden suorituksia. Minusta on kuitenkin jokseenkin selvää, että yleensä hyvää työtä ohjattaviensa kanssa tekevä Taylor Sheridan ei ole pystynyt kaikkien kanssa aivan parhaimpaansa. Se voi johtua siitä, että minulla on antipatioita tiettyjä näyttelijöitä vasten, mutta osittain siitä, että tarina on yksinkertaisesti liian valju ja yksipuolinen. Vakautta tarinassa kyllä löytyy Kevin Costnerin tuomana yllinkyllin, sillä jäyhäilmeinen Costner on sarjassa jälleen kerran oma itsensä, vähän kuin vakaa, vuosisatoja pystyssä seisonut tammi. Toisaalta tämä sama tammi oksentaa verta ja tekee virheitä virheen perään ja osoittautuu heikoksi monella tapaa, jonka takia hait haistavat verta vedessä.

John Duttonin poikaa, Kaycea, näyttelemä Luke Grimes on vähän eri maata: hänen hahmonsa taistelee taivaan ja helvetin välillä, sillä Kayce ei (syystäkin) halua olla missään tekemisissä isänsä kanssa. Elämä ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista, että hän voisi jättää isänsä ja perheensä huomiotta kun he tarvitsevat apua ja toisinpäin. Tuloksena on ristiriitainen kausi, jossa Kayce taistelee lähinnä itsensä kanssa joutuen koko ajan pulaan milloin missäkin asiassa. Kun asioita sitten painetaan villaisella, näyttäisi siltä, ettei Kaycella ole enää hirveästi valinnan varaa, kun Kaycen vaimoa, Monicaa, näyttelevä Kelsey Asbille näyttää miehelle tylysti ovea.

Yellowstonen ensimmäisellä tuotantokaudella on tasan kolme hahmoa, jotka tekevät sarjasta paremman. Ja jos ollaan rehellisiä, niin Wes Bentleyn hahmo, Jamie Dutton, ei ole yksi niistä hahmoista. Ehkä osittain siksi, että minulla on ollut antipatioita Bentleyn manööveereihin aina American Beautysta lähtien, eikä mies ole nuoruusvuosiltaan muuttunut yhtään paremmaksi. Hänen näyttelijäntyönsä ja hahmonsa ovat aina samanlaisia yhden ilmeen suolapatsaita, joiden olemassaololle esimerkiksi tässä sarjassa en keksi mitään oikeutusta. Kummallisinta ehkä on se, että Sheridan on käyttänyt Bentleyn hahmoa yksiulotteisesti ja mielenkiinnottomasti koko ensimmäisen tuotantokauden ajan, enkä löydä sille selitystä, sillä Sheridanilla on kuitenkin talenttia kirjoittaa.

Keitä ne onnistujat sitten ovat? Yksi niistä on aina pääpirulaisen roolissa nähtävä Danny Huston, joka käyttää koko näyttelijän osaamisensa siihen, että hän on kusipää. Ja voi pojat millainen hän onkaan: selkien takana juonitteleva liikemies, joka jossain vaiheessa ymmärtää, etteivät asiat Montanassa menekään hänen määräämäänsä tahtiin, vaan ovat eri tavalla. Olen aina jostain syystä pitänyt Hustonista, eikä mies nytkään petä. Toinen onnistuja on Rip Wheelerin roolissa nähtävä Cole Hauser, joka on lähinnä epäonnistunut huonoissa tai keskinkertaisissa toimintaelokuvissa. Yellowstonessa hän on kuin elementissään: keinoja kaihtamaton kovanaama ja cowboy, joka menee tarpeen tullen vaikka lain väärälle puolelle silmääkään räpäyttämättä. Kunnioitus John Duttonia kohtaan on syvää ja sen myötä Hauserin Rip painostaa, hakkaa tai uhkailee kovista miehistä roskat ulos, eikä sarjasta tunnu löytyvän hahmoa, joka pärjäisi Ripin maskuliinisuudelle.

Ja se on mielestäni ehkä elämänsä roolin tekevä Kelly Reilly, jonka hahmo Beth Dutton on sarjassa niin toimiva alkoholisti kuin vain joku olla voi. Jatkuvasti pienessä hiprakassa oleva Beth on sarjan tunne ja sielu. Myrkyllisesti käyttäytyvä Beth on Reillyn käsissä kuin muovailuvahaa, josta kukaan ei saa kiinni. Pysäyttävästi isälleen uskollinen Beth syyttää äitinsä kuolemasta itseään, eikä mikään saa häntä uskomaan toisin. Takautumien kautta tulevat muistot rakentavat Bethiä katsojan silmissä ulkoisesti vahvaksi, mutta sisäisesti myrskyäväksi persoonaksi, joka saa kenet tahansa pauloihinsa. Hän onkin Yellowstonen femme fatale ja tornado, joka saa huokauksia ja kirouksia aikaan niin Duttonin perheessä kuin heidän vastustajissaan.

Sheridanin Yellowstone on hyvä sarja, muttei kuitenkaan erinomainen. Jää nähtäväksi, että paraneeko sarja tuotantokausien lisääntyessä, koska sillä on potentiaalia paljon nähtyä parempaan. Nyt sarjaan on kehitetty jännitteitä ja sivujuonia useiksi tuotantokausiksi, joita höystetään tappeluilla, tappamisilla ja räjähdyksillä, mutta se todellinen tunne puuttuu. Sheridanin ohjaama Costner tuijottaa preerian kaukaisuuteen ja kuuntelee kaikkea muuta kuin omaatuntoaan tilansa suhteen. Yellowstonesta ei puutu hyviä näyttelijöitä tai hyviä hahmoja, vaan sitä oikeaa tunnetta, joka kietoutuisi yhteen erinomaisen sarjan arvoisesti. Teknisesti sarja on huipputasoa, mutta jos vertaan vaikka Sheridanin Wind Riveriä ja tätä, vie Wind River voiton kymmenen kertaa kymmenestä.