I’m not there

Elokuva

Bob Dylan, oikealta nimeltään Robert Allen Zimmerman, syntyi Minnesotan Duluthissa 1941. Dylan kiinnostui musiikista jo hyvin nuorella iällä ja viettikin lapsuutensa kuunnellen radiosta bluesia ja kantria, sekä myöhemmin rokkia. Hänen suuria esikuviaan olivat Little Richard ja Woody Guthrie ja Minnesotan yliopistossa mies kiinnostui yhä enemmän perinteistä amerikkalaisesta folk-musiikista. “Bob Dylan”-taiteilijanimen mies otti käyttöönsä, koska oli suuri Dylan Thomas-fani. Kun Dylan julkaisi ensimmäisen albuminsa 1962, maailma ei ollut enää entisensä. Varmasti itse Dylankaan ei tiennyt kuinka paljon hänen kappaleensa ja musiikkinsa tulisi mullistamaan koko alaa. Vaikka Dylan oli loistava folk/blues-muusikko, niin ennenkaikkea hän oli suorastaan nero lauluntekijänä ja sanoittajana. Joku voisi sanoa, että hän oli Amerikan “Juice”, ja lyriikoiltaan heissä kieltämättä onkin joitakin yhteneväisyyksiä, koska kumpainenkin otti vahvasti kantaa yhteiskunnallisiin asioihin sanoituksissaan.

Suhteellisen tuntematon ohjaaja Todd Haynes ottaakin hyvin mielenkiintoisen aspektin kuvaamaan Dylanin värikkään elämän vaiheita. Hän jättää perinteisen lineaarisen ja loogisen tarinan kuljetuksen sikseen, ja yhdistää kuusi eri näyttelijää esittämään joko itse Dylania tai miehiä, jotka vaikuttivat eniten Dylanin elämään eri aikakausilla. On olemassa dokumentaarisia biografioita, fiktiivisiä biografioita ja sitten on “I’m not there”, jossa palindromin tavoin eri nättelijät esittävät yhtä roolihahmoa eri silmien ja näkemyksien läpi. Konsepti onkin hyvin erikoinen ja siinä piileekin koko elokuvan katsomisen kannalta sen suurin ongelma. Tarina poukkoilee eri aikakausilla ilman selkeää siirtymää ja kun koko elokuvassa ei mainita kertaakaan Dylanin nimeä, niin katsominen vaatii todellakin 110-prosenttisen keskittymisen, vaikka sekään ei välttämättä täysin riitä. Ehkäpä aivoni eivät vain ole tottuneet tällaiseen “taiteellisuuteen”, mutta silti suuhun jää maku, että sekava leikkaus ja turhankin pitkälle viety taiteellisuus on itse tarkoitus ja ohjaaja Haynes on halunnutkin katsojan olevan yhtä pihalla kuin Dylan oli “parhaimpina” vuosinaan kun mies veti vähän muutakin kuin uistinta.

Mutta ei jotain pahaa, ettei jotain hyvääkin. Dylania tai hänen läheisiään esittävät henkilöt ovat kyllä todella ovelasti ripoteltu pitkin elokuvaa, ja samoin ovat heidän polkujensa kohtaamiset. Mutta: jos Dylanista ei tiedä mitään, niin kärryiltä putoaminen valitettavasti tapahtuu jo elokuvan alkuvaiheessa. Ja vaikka elokuvan mainosbuffissa mainostetaankin, että seitsemän identiteettiä esittää Dylania, niin itseasiassa esittäjiä on kuusi. Tässä siis tulee vain itse allekirjoittaneen näkemys elokuvan hahmoista:

Nuorta Dylania esittävä Marcus Carl Franklin haluaa olla kuin Woody Guthrie, joka siis toimi Dylanin suurena idolina folk- ja blues-musiikin taitajana. Ben Whishaw toimii taas eräänlaisena kertojaäänenä nuorena 20-vuotiaana Dylanina, mutta hänen tehtäväkseen jää vain olla jonkinasteinen välimallin Dylan. Christian Bale on nuori ja menestyvä Dylan, ja vaikka hänen roolinimensä oli Jack (joka oli Dylanin musiikkikaveri Jack Elliot), niin tässä Jack esittää folk-kauden Dylania, joka lopuksi tulee uskoon. Bale on jälleen niin eläytynyt roliinsa, että ei voi kuin hattua nostaa. Heath Ledger taas ei oikein millään istunut päässäni Dylaniksi, koska mies esittää elokuvassa Robbie-nimistä näyttelijää, mutta kun hoksaa, että Dylan toimi urallaan myös näyttelijänä ja hänen oikea nimensä oli Robert, niin palaset loksahtelivat paikalleen. Ledger vetääkin nuoren näyttelijä-Dylanin roolin mukiinmenevästi ja loppua kohden miehen puheet alkavat jo muistuttamaan itse Dylania. Richard Gere ei taasen istunut oikein mihinkään väliin Dylanin elämässä, koska hän näytteli Billy The Kidiä, joka olikin selvinnyt hengissä Pat Garretin ampumisesta, mutta pienen aasinsillan kautta yhteys löytyi. Kun Ledgerin näyttelemä Dylan ajautui kriisiin vuonna -66 ja ajoi Triumph-pyöränsä puuhun, hän selvisi rytäkästä hengissä, mutta ei keikkaillut sen jälkeen kahdeksaan vuoteen, joten Geren näyttelemä “Billy” onkin itseasiassa uudelleen herännyt Dylan onnettomuuden jälkeen.

Sitten viimeisimpänä mutta ei todellakaan vähäisimpänä Cate Blanchett, jossa tiivistyy se todellinen Dylan. Sanavalmis muusikko, joka ei halua lokeroitua mihinkään ja tuntee oman markkina-arvonsa vähän liiankin hyvin. Median jahtaama, mutta faniensa pitämä, Dylan yritti päästä irti folk-genrestä soittamalla keikkansa ensimmäistä kertaa sähkökitaralla ja bändin avulla. Blanchett vetääkin Dylanin roolin lähes maanisen hyvin, sillä vaikka näyttelijä onkin eri sukupuolta esitettävästä roolistaan, niin sitä ei todellakaan huomaa. Elokuvan parasta antia ovatkin Blanchetin esittämä Dylan, joka Lontoon yöelämässä ja lehdistön edessä on enemmän pilvessä kuin kuumailmapallo.

Mutta vaikka näyttelijät tekevätkin loistavaa työtä eri Dylaneina, niin tosiasia on, että näin sekavasta sillisalaatista ei saa hyvää elokuvaa vaikka kuinka yrittäisi. En tosin kuulu taide-elokuvien, enkä Dylanin, suurimpiin faneihin, mutta silti tarkotuksenmukainen sekavuus puraisee tässä elokuvassa itseään niin lujaa ahteriin, että ainakin allekirjoittaneella tuli vain pää kipeäksi.

Kuva

Kuva on tarkoituksella tehty vanhan näköiseksi niinkuin se olisi kuvattu 50-60 ja 70-luvuilla, eli aika-ajoin kuva osoittautuu rakeiseksi ja sumeaksi. Myös tarkoituksenmukainen mustavalkoisen kuvan käyttö estää laadun tarkemman tarkkailun. Mitään pakkautumista tai häiriötä kuva ei kuitenkaan sisällä.

Ääni

Musiikkielokuvissa äänen laatu on tärkeä, ja tällä osastolla ei petytä. Toki mitään tehosteita äänikanavat eivät sisällä, ja DTS-raita tuntuu hieman ylimitoitetulta, mutta live-tilanteet ja dialogi toistuvat kirkkaasti ja dynaamisesti ilman mitään häiriöitä.

Ekstrat

Tällä kertaa trailereiden kavereiksi on päässyt muutama ihan oikea extra feature. Heath Tribute on muutaman minuutin mittainen kunnianosoitus pois menneelle Ledgerille, joka tässä julkaisussa vaikuttaa ehkäpä hieman päälleliimatulta. Extended scenes sisältää pidennetyt kohtaukset elokuvassa esitetyistä lauluista, eli laulut kuullaan kokonaan. Gag reel taasen osoittautui jälleen parhaaksi lisämateriaaliksi, koska epäonnistuneet kohtaukset nyt ovat vain aina äärettömän hauskoja, esimerkkinä kesken kohtauksen paskomaan aloittava hevonen.