Crimson Tide

“Gene Hackman, man. You’re in there with a master and you’re fighting for your life. You better bring your A-game because this is Gene Hackman. I remember when I was that scene with Gene and I’m just watching him. I was like ‘Gene Hackman is yelling at me’ and then it kicks-in that I have to start acting.”

Denzel Washington, https://www.joe.ie/movies-tv/denzel-washington-talking-about-three-of-his-most-iconic-scenes-is-absolutely-magnificent-636007

Ja tosissaan Denzel Washington joutui Tony Scottin (Enemy of the State, True Romance, Spy Game, Top Gun) ohjaaman elokuvan ottamaan, sillä vastassa oli legendaarinen Gene Hackman (Unforgiven, Mississippi Burning, The French Connection), joka ei ollut ensimmäistä elokuvaa tekemässä ja herrat itseasiassa taistelivat myöhemmin läpi jännittävän ja onnistuneen thrillerin, Enemy of the Staten. Scott ilmiselvästi oli myös Washingtonin mieleen, sillä hän teki yhteistyötä Scottin kanssa vielä Deja Vussa, sekä erittäin onnistuneessa Man on Firessä. Mutta nyt puhutaan 1990-luvun puolivälin erittäin onnistuneesta sukellusvene-elokuvasta, Crimson Tidestä, joka heitti aivan hyytävän nimekkään joukon ydinsodan partaalle.

Ja äärimmäisen nimekäs tämä joukkio sitten olikin, joka on itseasiassa aika tyypillistä 1990-luvun amerikkalaiselle elokuvalle ainakin omasta mielestäni. Päärooleissa nähtävät Washington ja Hackman ovat tietysti omalla tasollaan ansaitusti, mutta kun sivurooleissa nähdään niin nimekkäitä kavereita kuin Viggo Mortensen (Green Book, The Road, Eastern Promises), George Dzundza (Kova laki) ja James Gandolfini (Sopranos), niin tietää katsovansa jotain uniikkia ja hyvää, sillä tällä kertaa Tony Scott ei leikkinyt liikaa editointihuoneessa (kuten teki ja pilasi Dominon) ja teki (sukellusvene)elokuvan, jossa on tunnetta, draamaa ja klaustrofobista hikoilua.

Elokuvan juoni on loppujen lopuksi yksinkertainen: Venäjällä rähistään sisäisesti ja hallitusta vastustava ryhmittymä saa haltuunsa ydinaseita ilman laukaisukoodeja. Siitä huolestuneena Yhdysvallat lähettää sukellusvene Alabaman partioimaan lastinaan lukuisia ydinohjuksia, jotta Yhdysvallat voi iskeä tarvittaessa ensin. Siihen sitoutuu myös Washingtonin näyttelemä Hunter, sekä sukelluvenettä komentava Ramsey (Hackman), jotka kyräilevät toisiaan jo ennen hätäsanoman saamista. Ja kun sanoma tulee, että ydinohjuksia tankataan, päättää Hackmanin Ramsey laukaista, vaikka seuraavana tullut hätäsanoma jäi täysin kesken. Tätä ei Hunter pysty sulattamaan ja sukellusveneestä tulee kahden miehen sulatusuuni, jossa toinen haluaa laukaista ohjukset matkaan ja toinen ei.

Siihen tematiikkaan Scott valjastaa näyttelijänsä täydellisesti. Ylimielisesti ja mulkusti tunteella näyttelevä Gandolfini hikoilee pistooli kädessä, Hackmanin karisma melkein sulattaa Washingtonin ja kun se ei riitä, annetaan kunnon isällinen avari poskelle. Sekään ei riitä, kun Washington nousee vahvana leuka pystyssä kapteeninsa eteen samalla kun Mortensenin hahmo polttaa hikoillen tupakkaa punavalojen säihkeessä. Koko näyttelijäkaarti on silminnähden hermostunut ja kuumissaan, kun Scott täräyttää vaihdetta silmään ja koko ajan mennään lujempaa. Sankarillisuus saa filosofisen viitan ja katsoja voi kuunnella omaa hengitystään, kun Alabama vajoaa kohti syvyyksiä, jossa se rutistuu kappaleiksi.

Crimson Tide on oman aikakautensa mestariteos osuvilla näyttelijöillä. Se on samalla Tony Scottin taidonnäyte, jossa hermopeli saadaan toimimaan täydellä paineella. Se on samalla myös kuuma, puhutteleva ja näyttelijöiden verbaalinen nyrkkeilyareena, jossa ahtaaseen purkkiin ahdetut miehet ottavat toisistaan mittaa sanallisesti tai tuijottamalla. Kaikkien mielessä on toki amerikan tähtilippu ja patrioottiset hymnit, mutta kuka ottaa homman liian tosissaan ja kuka ei; sitä Scottin elokuva käy läpi kiivaalla vauhdilla. Tästä elokuvasta et voi olla pitämättä.