elokuvateatteri.com

melkein kaikki elokuvista, suomeksi

Mainio ensimmäinen kausi 1990-luvulla alkaneelle hyvälle poliisisarjalle. NYPD Blue – Season 1

Innovatiivinen, provokatiivinen ja Emmy-voittaja. Sillä NYPD Bluen ensimmäistä tuotantokautta mainostetaan, eikä suotta. NYPD Blue on yksi 90-luvun parhaita ja tunnetuimpia poliisisarjoja. Sarjan ensimmäinen tuotantokausi löi vauhtiin sellaisen poliisidraaman David Caruson ja Dennis Franzin kovuudella, että oksat pois. Sarja oli samalla Steven Bochcon (Hill Street Blues, L.A. Law) ja David Milchin (Hill Street Blues, Deadwood) uskalias näytös, jossa 15. poliisipiirin asioita käytiin läpi intensiivisesti draaman ja vaikeiden aiheiden voimalla.

Lyhyesti NYPD koostuu lyhyistä, noin 45 minuutin pituisista jaksoista, jonka aikana etsivät selvittävät yhdestä kolmeen rikosta. Samalla seurataan pitkällä janalla etsivien henkilökohtaisia asioita ja ongelmia, joista ensimmäisellä kaudella päästään vauhtiin seuraamalla Sipowiczin (sarjan päähenkilö ja ikimuistoinen Dennis Franz) alkoholinhuuruista juopottelua ja kevennettyä amok-juoksua kohti sairaalaa. Samalla nähdään David Caruson (etsivä John Kelly) omanlaista villiä moraalin tasapainottelua konstaapeli Janice Licalsin (Amy Brenneman (Judging Amy)) kanssa. Tuloksena on draaman sävyistä iloittelua, jossa leikitellään seksillä, väkivallalla ja välillä jopa rotuasioilla.

Mikä tekee NYPD Bluesta jotain hienoa, on sen näyttelijät: pääroolissa Andy Sipowiczina nähtävä Dennis Franz on jo ensimmäisestä kaudesta lähtien täysin liekeissä. Alkoholismiin taipuva Andy on lyhyen pinnansa kanssa erinomainen päähenkilö tällaiselle 1990-luvun rosoiselle poliisisarjalle ja Franz tekee hahmonsa kanssa lujasti ja vakaasti töitä. Hyvin onnistuu myös David Caruso, mutta hänen hahmonsa aaltoilee kauden loppua kohti jo niin diivamaiselle tasolle, ettei hänen lähtönsä ole ensimmäisen kauden jälkeen todellakaan mikään ihme. Eikä mikään ihme ole siinäkään, että Caruson paljasta takamusta nähdään varmaan joka viidennessä episodissa, kun hänen hahmonsa käy läpi lähes kaikki sarjan naisnäyttelijät.

Sivurooleissa nähtävissä näyttelijöissä on myös onnistumisia: Amy Brenneman on omassa roolissaan erittäin onnistunut ja Nicholas Turturro onnistuu nuoren etsivät, James Martinezin roolissa vähintäänkin hyvin. Myös 15. piirin komisariota näyttelevä James McDaniel on hommassa vakuuttavasti kartalla samalla kun Sherry Stringfieldin näyttelee Kellyn ex-vaimoa omalla kevyellä vakavuudellaan. Kun mukaan lasketaan vielä hyvin kontrastia sarjaan tuova Gail O’Grady ja ehkä ensimmäisellä kaudella hieman sarjaan kevennystä tuova Gordon Clapp on NYPD Bluella kasassa ihan aidosti hyvä näyttelijäkaarti.

Mielenkiintoista on myös nähdä sarjassa yhden jakson sivurooleja tekeviä näyttelijöitä. Mukana nähdään muun muassa Michael Harney, Luis Guzman, Ginger Lynn (1990-luvulla aikuisviihdenäyttelijä tuo epäilemättä sarjaan lisää provokatiivisuutta) ja David Schwimmer, joka esiintyi tällä kaudella neljässä episodissa juuri ennen kuin Frendit tulivat televisioon.

NYPD Bluen ensimmäinen kausi on hyvä, muttei toki sarjan paras kausi. Se on kuitenkin tarpeeksi pätevä startti tai oikeammin jatkoa sille, minkä Hill Street Blues aikoinaan aloitti. Se on samalla myös lähes moitteeton esimerkki siitä, että televisiosarjaa voidaan tehdä kulisseissa, joissa näyttää joka kerta siltä, että seinät kaatuvat päälle. Se on rosoinen poliisidraama, jossa kiiltokuvamaisuutta on pyritty kaikin tavoin välttelemään. Aiheetkin ovat vakavia aina hyväksikäytöstä murhiin, eikä sarjassa silitellä oikeastaan ketään. Toveruutta ja kaveruutta arvostetaan ja toisen tukemiselle annetaan ansaitusti valokeilaa, mutta muuten New Yorkin arki näyttäytyy ainakin tässä sarjassa veriseltä tarpomiselta, joka yllättävää kyllä: jaksaa kiinnostaa vielä 2020-luvulla.

NYPD Bluelle kävi ensimmäisen kauden jälkeen hyvin, vaikka Carusolla sarjasta poistuikin. Diivaileva näyttelijä lähti sarjasta fanien kauhuksi jo ensimmäisen tuotantokauden jälkeen ja näin jälkiselitteisesti se oli erittäin hyvin nähtävissä. Caruson Kelly kirjoitettiin jo ensimmäisen kauden lopulla niin epävakaaksi omanlaiseksi “diivailijaksi”, ettei hänen toilailujaan olisi välttämättä kahta kautta jaksanutkaan katsoa. Ei olekaan ihme, että Bochco totesi vuonna 2016, että Caruso oli sarjan kulisseissa “emotionaalisesti tavoittamaton kaikille, ja hän oli epävakaa, mielialainen ja synkkä päivästä riippuen”. Onkin selvää, että Carusolle 90-luvun menestys nousi hattuun ja mies teki sarjan jälkeen sarjan huonoja tai keskinkertaisia elokuvia, kunnes nousi uudestaan pinnalle CSI Miamissa. Caruson lähtö oli kuitenkin NYPD Bluelle itselleen lottovoitto, sillä sarjaa tehtiin ensimmäisen tuotantokauden jälkeen vielä 11 kokopitkää kautta.

3.5

Poiminta

Ohjaus: Gregory Hoblit, Charles Haid, Brad Silberling, Daniel Sackheim, Dennis Dugan, Eric Laneuville, Michael M. Robin, Rick Wallace, Félix Enríquez Alcalá, Lesli Linka Glatter, Jesús Salvador Treviño
Näyttelijät: David Caruso, Dennis Franz, James McDaniel, Sherry Stringfield, Amy Brenneman, Nicholas Turturro, Gordon Clapp, Gail O’Grady, Debrah Farentino, Sharon Lawrence
Genre: rikos, draama, jännitys
Vuosi: 1993
Kesto: 22 episodia

Tero Niemenpää

Sivuston perustaja ja moraalinen päätoimittaja, jos sellaiseksi tällä sivustolla voi ketään kutsua.

0 0 votes
Article Rating
Subscribe
Notify of
guest

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

0 Comments
Inline Feedbacks
View all comments