Luther -Season 1

Englantilaiset sarjat ovat yleensä olleet erittäin laadukkaita ja katsojaystävällisiä herkkupaloja, eikä Neil Crossin luoma sarja, Luther, ole niistä minkäänlainen poikkeus. Vuonna 2010 ensimmäisen kuuden episodin mittaisen tuotantokauden nähnyt sarja kertoo rikoskomisario Lutherista, joka ratkoo monimutkaisia väkivaltatekoja Lontoossa kävellen laillisen ja laittomuuden veteen piirrettyä viivaa pitkin. Kun se, mikä Lutherin mielestä on moraalisesti oikein, saattaa olla lain silmissä väärin, eikä tällä aaltoilevalla rajalinjalla pysy mukana ainakaan Luther, saatika häntä ylemmät virkamiehet. Tuloksena on mukavasti pulppuilevaa draamaa, raakuutta ja rikkinäisiä ihmissuhteita, kun Luther tarpoo eteenpäin kuin uppohangessa.

Luther on sarjana tiivistunnelmainen rikosdraama, joka on onnistuneesti puristettu sellaiseen muottiin, jota jaksaa seurata. Poliisien deadlinet paukkuvat, kun murhaajien kiinnisaaminen on minuuteista kiinni ja ihmissuhteet särkyvät ja eheytyvät tekemisen tunnelmassa. Samassa hengessä mukana ovat näyttelijät, jotka ovat uskottavia, jättäen egoilun tahallisesti ja hyvällä maulla käsikirjoitetulle Lutherille. Myös muille näyttelijöille jää tilaa: Death of Stalin -elokuvasta joillekin tuttu Dermot Crowley hiipii käytäviä pitkin sisäisen tutkinnan pomona hermostuttaen lähestulkoon kaikkia, kokenut kettu Paul McGann rakastaa intohimoisesti Lutherin ex-vaimoa ja Lutherin esimiestä näyttelevä Saskia Reeves hermoilee enemmän kuin tarpeeksi itsensä ja kaikkien muiden puolesta. Kun mukaan leivotaan Lutherin aisapariksi ja sarjan märkäkorvaksi piirretty Warren Brown ja upeasti pikku hiljaa henkisesti palasiksi hajoava Steven Mackintosh, on sarjassa niin sanotusti munaa.

Näkyvin ja onnistunein näyttelijä sarjassa on kuitenkin itseoikeutetusti Idris Elba. Ensinnäkin hänen karismansa ja kemiansa toimii erittäin hyvin Lutherin ex-vaimoa näyttelevän Indira Varman kanssa ja kuin taikaiskusta sama karisma, sama pilke silmäkulmassa, toimii samalla tavalla ensimmäisessä jaksossa esiin tulevan murhaajan, Alicen (Ruth Wilson), kanssa. Kun Elba välillä vääntää kättä Varman kanssa ja välillä suutelee intohimoisesti, on katsojan seurattavana kahden ihmisen aaltomainen suhde, jossa hetken onnesta kuljetaan välirikkoon aina tietynlaisia raja-aitoja rikkoen. Kun taas Wilson ja Elba pääsevät silmäilemään toisiaan on Wilsonin pirullisen hymyn takana petos, platoninen rakkaus ja intohimo, jota sarjan käsikirjoittajat keräävät mukaansa ilmapalloon puhkaistavaksi. Ei ihme, että Lutheria viehättää älykäs ja mieltä kiihoittava Alice ja mies kiertää lähes itsensä ympäri heidän suhteensa kanssa.

Elban Luther on kuitenkin sarjan syömähammas. Hän onnistuu saamaan hahmonsa samaan aikaan ahdistuneeseen tilaan kuin kiitoonkin. Hän näyttää kuin ulospäinsuuntautuneelta introvertiltä, joka impulsiivisuudessaan kiihtyy nollasta sataan sekunnissa. Satunnaiset raivokohtaukset, tavaroiden hajottamiset ja oven potkimiset vaihtuvat kuin taikaiskusta järkeilyyn, tunteiluun ja jonkinlaiseen masennuksen tilaan, jonka vuoksi jossain vaiheessa sarjaa varmaan asetellaan piippua ohimolle. Kun Lutheria yhä omalla tavallaan seuraava ex-vaimo pelkää ja rakastaa Lutheria samaan aikaan, niin spontaanin Lutherin on vaikea pysytellä normaalin käytöksen kultaisella keskitiellä. Seurauksena on nerokasta päättelyä, psykologista peliä ja hitunen toimintaa, kun Luther tekee omia moraalisia valintoja lain edessä. Katsojalle tällainen pomppinen ja samaan aikaan hahmon täydellinen pystyssä pitäminen on herkkua, jota voi lämpimästi suositella poliisisarjojen ja brittiläisen draaman ystäville.