Kunniattomat paskiaiset

Voisin helposti kuvitella, kuinka Quentin Tarantino katsoo itsekseen uusinta elokuvaansa, Kunniattomat paskiaiset (Inglourious Basterds), nauttien joka hetkestä. Sieluni silmin voin nähdä, kuinka Tarantino naureskelee omille vitseilleen ja viittauksilleen elokuvassa, joka on tehty ei niinkään katsojille, vaan Tarantinolle itselleen. Onkin aika huomata, että entisestä Tarantinon vahvuudesta onkin tullut miehelle eräänlainen riippakivi, sillä miehen elokuvan katsojat voidaan jakaa helposti kahteen kategoriaan: niihin, jotka eivät pidä elokuvasta ja niihin, jotka rakastavat tätä hienosti tehtyä ja viittauksiltaan rikasta, mutta kokonaisuudeltaan pikkuriikkisen ontoksi jäävää satiiria.

Onkin siis varsin vaikea vastata suoraan kysymykseen “onko Inglourious Basterds katsottava elokuva?”, sillä elokuva varmasti tulee jakamaan katsojansa jo nyt. Muualla mediassa elokuvaa on pidetty mestariteoksena, mutta toisaalta jossain paikoissa ei elokuvasta ole innostuttu senkään vertaa. Tavalliselle katsojalle hyvä nyrkkisääntö Tarantinon uutukaisen kanssa voisi olla oikeastaan se, että meneekö elokuvaa katsomaan totisella mielellä. Jos elokuvan ottaa liian tosissaan, on aivan varmaa, ettei elokuva anna totiselle katsojalleen mitään; kaikki näyttää päättömältä toiminnalta ja mauttomalta, isolta, vitsiltä.

Tosiasiassa elokuva on suhteellisen puhdas satiiri: toisin sanoen elokuva, jossa asioista yritetään tehdä tahallaan naurettavia. Tarantino iskeekin valkokankaalle näyttävää toimintaa, jossa kukaan ei loppujen lopuksi ole mikään supersankari. Yli-inhimillisiä ponnistuksia ei nähdä, mutta sitäkin enemmän nähdään päättäväisyyttä, täysin irrallisia vitsejä kokonaisuudesta ja hienoja roolisuorituksia, jossa muutama näyttelijä saa uralleen aivan uudenlaista nostetta. Myös Tarantinon tavaramerkit, pitkät keskustelut, ovat elokuvassa hienosti mukana ja musiikkivideomaisia leikkauksia on elokuvasta täysin turhaa hakea. Väkivalta ja roolihahmojen rentous sekoittuukin tutulla tavalla toisen maailmansodan maailmaan, jossa katsoja ymmärtää katsovansa satiiria viimeistään siinä vaiheessa, kun ruutuun lävähtää Mike Myers tai kun Hitlerin maalausta maalaa kääpiö.

Inglourious Basterdsin näyttelijät ovat pääosin hurjassa vedossa: vain eräänlaisessa pääroolissa paistatteleva Brad Pitt vetää roolinsa luultavasti tarkoituksella täysin läskiksi. Jopa erilaisista verisistä kauhuiluista tuttu Eli Roth näyttää ystävänsä ohjauksessa näyttelijältä. Enemmän näyttelijältä näyttää sitten sivuosissa loistavat näyttelijät, joista päällimmäisenä jäävät mieleen upean roolin tekevä Denis Menochet ja Diane Kruger, joka on ryhdistäytynyt hienosti umpisurkean National Treasure 2:n jälkeen. Päärooleissa huomioin vievät ansaitusti Mélanie Laurent, sekä kertaheitolla lähestulkoon palkitsemisen arvoisesti näyttelevä Christoph Waltz, jonka rooli miellyttävänä, mutta samalla niin petollisena, SS-everstinä on äärimmäisen herkullinen. Waltzia voikin helposti verrata Jackien Brownissa näytelleeseen Robert Forsteriin, joka löi itsensä takaisin parrasvaloihin Tarantinon avulla. Elokuvasta voikin hyvillä mielin todeta, että Tarantinon kyvyt näyttelijöiden ohjaamisessa ovat huomattavat: vanhoista naamoista, kuten Til Schweigerista saadaan enemmän irti kuin kukaan uskoisi.

Inglourious Basterds ei ole kaikesta huolimatta täydellinen elokuva. Sen ongelmat juontavat juurensa täsmälleen sieltä, mistä elokuva ammentaa voimansa: Tarantinosta. Hän on ammentanut elokuvaansa niin paljon erilaisia elementtejä ja villiä julmuutta, että koko elokuva on karata lapasesta. Onkin harmi, ettei Tarantino malta pitää elokuvaansa koossa, sillä miehen dramatiikan taju on huipputasoa: sen todistaa jo nerokkaasti palava valkokangas ja ranskalaisella maatilalla tapahtuva uskomattoman intensiivinen vuoropuhelu maanviljelijän ja saksalaisen everstin välillä.  Tuntuukin siltä, että visiönääri-Quentin haluaisi ottaa irtioton fanipoika-Quentinista sekavin seurauksin.

Inglourious Basterds on kaikkinensa silti hieno elokuva. Se on elokuvia rakastavan fani-pojan teos kaltaisilleen, jotka eivät halua antautua tuotantokoneiston ylivallalle. Tarantino tekeekin mitä haluaa osoittaen samalla, että hän ei aliarvioi katsojien älykkyyttä, sillä saksalaiset puhuvat saksaa, ranskalaiset ranskaa ja niin edelleen. Tarantino on uusimman elokuvansa kanssa edelleen oma itsensä, mutta sopii silti kysyä, että milloin tavallinen katsoja herää vaatimaan jotain uutta? Ehkäpä Tarantinon olisi aika tehdä jotain niin epä-Tarantinomaista, että se todistaisi miehen olevan ei niinkään Tarantino, vaan muuntautumiskykyinen mestariohjaaja.