Punisher: War Zone

Sarjakuvafilmatisointien uusi aalto ei näytä minkäänlaisia laantumisen merkkejä  ja sarjakuvan ystäville (itseni mukaanlukien) sehän on vain hyvä asia. Marvelin synkempään henkilökategoriaan kuuluva Tuomari, eli Frank Castle, on nyt saanut jo kolmannen elokuvansa, ja hölmömpi voisi luulla, että kyseessä olisi jatko-osa, mutta näin ei kuitenkaan ole asian laita. Jokainen Tuomari-elokuva on nimittäin ollut oma itsenäinen teoksensa, joita ovat tähdittäneet kolme eri näyttelijää. Vuonna 1989 Dolph Lundgren veti tavanomaisen kasaritoimintavedon Frank Castlen saappaissa ja 2004 Thomas Jane näytteli taasen tähän vuosituhanteen enemmän sopivan rykäyksen Castlen housuissa. Kolmas osa onkin saanut sitten varsinaisen karpaasin, kun Rooma-sarjastakin tunnettu Ray Stevenson on vetänyt pääkalloliivit ylleen ja laittanut ehkäpä brutaaleimman vaihteen päälle, mitä Marvelin elokuvissa ollaan tähän mennessä nähty.

Tämä elokuva pääsi yllättämään monella tavalla, ja niistä ehkä suurimpana hyppäsi silmille sen armoton raakuus. Ehkäpä vieläkin yllättävämpää oli kuitenkin huomata, että ohjaajan pallilla istuu entinen naisten kickboxingin maailmanmestari Lexi Alexander, joka sävähdytti maailmaa edellisellä ohjauksellaan, Hooligansilla. Jos edelliset osat ovat olleet jonkinlaisia syntytarinoita Tuomarille, niin Punisher: War Zone ei tällaiseen tuhlaa aikaa, vaan pistää niin sanotusti ison vaihteen silmään jo ensiminuuteilla. Janen näyttelemä Castle otti kannuksensa enemmänkin Ennisin ja Dillonin myöhemmistä Tuomari-tarinoista, sekä joillain tavoin vanhemmista Baronin luomista seikkailuista, kun taas Stevenson on selkeästi ottanut esikuvansa Romita Jr:n luomasta brutaalista ja järkälemäisestä Castlesta.

Yhtä kaikki, uusi Tuomari on armottomampi, kovempi ja ilmeettömämpi kuin kukaan hänen edeltäjänsä. Mutta tässä piilee myös elokuvan nurjempi puoli. En lähde väittelemään siitä, että sarjakuvissa luotu Frank Castle olisi jotenkin syvällinen tai moniulotteinen kaveri, mutta Stevenson on tuomarina jopa yksiulotteisempi kuin vessapaperin pala. Mies virkkoo ehkä muutaman lauseen koko elokuvassa ja muutenkin manööverit muistuttavat enemmän mono-raidetta kuin katuverkostoa. Tätä asiaa voisi paikata loistavilla kanssanäyttelijöillä, mutta paskan marjat. Pääpahiksena heiluvaa “Palapeliä” esittävä Dominic West on ehkäpä risteilyohjuksen kantaman päässä hahmostaan Langalla-sarjassa. Myös hänen veljeään Jimiä näyttelevä Doug Hutchison vetää roolinsa niin surkuhupaisan överisti yli, että katsoja alkaa saamaan jo vatsahaavan oireita miehen ilmeilyistä.

Kun “hyvisten” puolella heiluvat agentti Budiansky (Colin Salomon) ja etsivä Soap (Dash Mihok) vetävät myös roolinsa samalle Soft Embo-osastolle, niin katsojan kannattaa oikeastaan keskittyä vain messevään toimintaan. Siinä piileekin sitten se tämän elokuvan vetävä moottori, joka suurelta osin aiheuttaa lapsenomaisia “Wouh!”-huutoja, mutta samalla sen ylenmääräinen roiskinta puuduttaa elokuvan loppua kohti. Olen aina ollut näiden vigilante-tyyppisten elokuvien suuri ystävä ja kun sarjakuvatkin ovat todella lähellä sydäntäni, niin tämänhän pitäisi siis olla oikeastaan räätälöity minulle, mutta jokin tässä mättää. Kun Tuomari ensimmäisessä kohtauksessa teurastaa (kirjaimellisesti) puolet Russotti-mafian jäsenistä eräässä kartanossa sellaisella tehokkuudella ja jopa vaivattomuudella, katoaa kaikki jännitys loppuelokuvan ajaksi siitä, miten Tuomari selviää tulevista haasteista.

Kun tämä kirjaimellisesti yhden miehen armeija lahtaa elokuvan aikana enemmän porukkaa kuin Nigerian hallitus, niin mitä jännitettävää katsojalle voi oikeastaan jäädä? Sitäkö että loppuvatko ohjaajalta veripussit vai ruumisnuket? Juonikin on yksinkertaisuudessaan Tuomarin kostolahtausta perheensä kohtalosta ja Palapelin vastakostoa menetetyistä kasvoistaan. Sivustaseuraajina toimivat Budiansky ja Soap ovat täysin statisteja ja brutaalien elokuvien sarjaa jatkava Julie Benz on kuolleen agentti Donatellin surevana vaimona niin päälleliimatun oloinen, etten oikeastaan keksinyt naiselle mitään funktiota. Kaikesta huolimatta armoton ja ajoittain jopa koominen lahtaaminen yhdistettynä harvinaisen uskolliseen lähdemateriaalin tulkintaan tekee tästä kuitenkin ihan mukiinmenevän Marvel-rymistelyn, joka jaksaa viihdyttää ainakin sen yhden katselukerran.