Millennium Actress

Elokuva on osana kulttuuria aikakautensa peili. Huolimatta siitä, että se on ihmiskunnan historian mittakaavassa naurettavan nuori taiteenlaji, haluan uskoa, että se vangitsee aikansa hengen ehkä kaikista parhaiten.

Älykkäät elokuvantekijät haluavat tietenkin käyttää tätä resurssia hyödykseen, laajentaa ihmisten käsitystä siitä, mitä elokuva todella merkitsee heille itselleen. Miten se onnistuu? Yleisin tapa on tehdä elokuvia elokuvista: sijoittaa katsoja sisälle maailmaan, jossa elokuva tehdään. Näin opimme tekijän ja teoksen suhteesta jotain henkilökohtaista. Tunnetuimpia tapauksia lienevät Fellinin 8½ ja Truffaut’n Amerikkalainen yö.

Entä jos haluat tehdä vielä enemmän? Sitten kehittelet jotakin sellaista, mitä Satoshi Kon teki toisessa ohjauksessaan, Sennen joyûssa (Millennium Actress).

Tarina on oikeastaan perinteinen. Se kertoo vanhasta näyttelijättärestä, jonka elämä ja saavuttamattoman rakkauden metsästys käydään läpi hänen muistojensa kautta. Mutta nämä eivät ole tavanomaisia muistoja, sillä tämä nainen, Chiyoko, eli elämänsä elokuviensa määrittämänä: siksi kaikki muistot kietoutuvat yhteen hänen tuotantonsa kanssa. Todellisuus ja taru sekoittuvat, taide imitoi elämää, elämä imitoi taidetta. Mutta nämä eivät ole mitä tahansa elokuvia, vaan Japanin kulttuuria ja turbulenttia historiaa heijastavia teoksia, joista löytyy viittauksia niin Kurosawaan kuin Ozuunkin. Tämän valinnan ansiosta myös kaikki näiden mestariteosten tarinat sisältyvät vaivihkaa Millennium Actressiin. Mitä tutumpia ne ovat, sitä enemmän ne rikastavat myös tätä kokemusta.

Eikä Kon jätä tätä vielä tähän. Vanhaa elokuvatähteä haastattelee tv-reportteri, naisen pitkäaikainen fani. Hän ja hänen kameramiehensä päätyvät jatkuvasti sisään Chiyokon muistoihin ja saavat rooleja hänen elokuvissaan, kokoajan vaikuttaen tapahtumien etenemiseen. Ja vielä lisää: elokuvan alussa haastattelija kelaa Chiyokon tärkeimmät roolit takaperin läpi, mikä saattaa hyvinkin vaikuttaa moniin elokuvan tapahtumiin. Kuka se haamu onkaan?

Tämä on kaikki abstraktia ja siksi etualalle on kirjoitettu haikean kaunis rakkaustarina, joka kolahtaa monien omiin kokemuksiin ja samalla sitoo pienet palaset harvinaisen toimivaksi kokonaisuudeksi. Animaatioelokuvan kadotettu rakas on tietenkin piirtäjä, jonka kasvoja ei ikinä kunnolla näytetä. Voisi kuvitella, että se on Kon itse – että tämä on hänen syvä rakkaudentunnustuksensa. Sen voi tuntea koko ajan.

Piirrosjäljeltään Millennium Actress on yksinkertaisesti komeaa katsottavaa. Jokaisella minielokuvalla on oma väriteemansa, maisemat ovat aidon näköisiä ja ote melko realistista. Lisäksi on ilo huomata, että ylilyödyt (ja ärrrrsyttävät) animeilmeet on jätetty muutamaan pakolliseen, kevyempään kohtaukseen ja hahmojen naamoja käsitellään suurimmaksi osaksi kunnioituksella.

Kon on varsinkin siirtymien mestari, ja vaihdokset maailmasta toiseen toimivat äärimmäisen hyvin. Juuri tämänkaltaiseen visuaaliseen kekseliäisyyteen piirretyt elokuvat ovat kuin omiaan. Millennium Actressin jälkeen jopa Ghiblin animaatiot masentavat hieman tavanomaisella leikkauksellaan.

Mutta kaikkein tärkein on tarina, lempeästi halki aikakausien kulkeva, ihmiselämän pituinen matka kohti onnea, joka saattaa olla saavuttamaton, mutta joka silti antaa olemassaololle tarkoituksen. Elokuvia tehdään sen vuoksi. Minun kirjoissani tämä hipoo täydellisyyttä, joka vaikuttaa vahvasti alitajuntaamme ja voi parhaimmillaan muuttaa sitä, miten me katsomme elokuvia – ja sitä kautta maailmaa. Jokainen hetki on puhdasta kauneutta, yhtä kappaletta lukuun ottamatta. Lopputekstien päälle räjähtävä elektrojpop-hybridi on nimittäin viimeistelijänä massiivisen mittakaavan tyylivirhe.

Ai niin. Jos Lynchin Inland Empire vaikuttaa täysin käsittämättömältä häröilyltä, kannattaa katsoa sitä ikään kuin tämän läpi – ja se saattaa avautua. Mielenkiintoista.