Elisabet – Kultainen aikakausi

Vuoden pukudramaakiintiön aukkoa paikkaava Elisabet, on jatkoa vuosikymmenen takaiselle Elisabet – neitsytkuningatar elokuvalle. Aikanaan loistavia arvosteluja kerännyt, ja Cate Blanchetin maailmankartalle singonnut, elokuva, oli kaikessa komeudessaan upea elokuvakokemus. Ohjaaja Shekhar Kapur loihti yksityiskohtaisen ja elävän tutkielman menneistä, jota Blanchetin ja Geoffrey Rushin uskomattomat roolisuoritukset tukivat. Kymmenen vuotta myöhemmin niin Blanchett kuin Rush ovat oscar-voittaneita näyttelijöitä, sekä yksiä arvostetuimpia työskenteleviä artisteja alallaan. Onnistuuko ohjaaja Shekar Kepur tavoittamaan edellisen osan jylhän, mutta inhimillisen majesteettisuuden uudelleen?

Digitaalisen aikakauden marssiessa eteenpäin näkyvät sen vaikutukset nyt myös Elisabetin itsenäisessä jatkumossa. kaikki on ällistyttävän kaunista. Varsinkin upeat laivastokohtaukset ovat kuin eläviä maalauksia. Taivas on kauneinta öljyväriä ja kanuunojen suuliekit purppuranpunaista hirviötä. Jokaiseen yksityiskohtaan on kiinnitetty tarkkaa huomiota. Kapurin lahjakkuus piilee äärimmäisen tarkassa silmässä kuvankauniille tarinankerronnalle, joka tuo ajoittain mieleen etäisesti samanhenkisen Barry Lyndonin.

1500-luvun loppua kartoittava tarina seuraa Elisabetin yhteenottoa espanjan inkvisition ja vallanhimon kanssa. Yksinäinen neitsytkuningatar kuitenkin ajautuu kotipuolessa myös myrskyisille vesille, kun karismaattinen Walter Raleigh-niminen merirosvo saapuu kaupunkiin. Tunteidensa kanssa taisteleva Elisabet on myös vaarassa salajuonten ja vallankaappausten keskellä samaan aikaan, kun espanjan laivasto purjehtii koko ajan lähemmäksi. Hänen serkkunsa, Mary Scott, juonii alituisesti syrjäyttää Elisabet vallasta. Samalla Geoffrey Rushin näyttelemä neuvonantaja tekee kaikkensa pitääkseen valtakunnan pystyssä.

Kaksituntiseen elokuvaan on mahdutettu vaarallisen paljon materiaalia. Jo itsessään espanjan ja englannin välinen meritaistelu on historian suurimpia ja kiivaimpia. Unohtamatta myöskään inkvistiota, joka itsessään ansaitsisi oman elokuvansa. Mukaan kun ahdetaan vielä kuningattaren hengenelämää ja ahdistusta, alkaa kokonaisuus hapuilla liiankin nopeasti elokuvan alkaessa kerätä puhtia. Juuri kun katsoja ehtii kiinnostua yhdestä elokuvan lukuisasta aiheesta ollaankin jo siirtymässä toiselle mantereelle setvimään uusia juonia. kokonaisuudesta jää harmillisen hajanainen ja puuduttava kuva.

Blanchett loistaa nimikkoroolissaan. Jo vuosia toinen toistaan muistettavimpia rooleja tehnyt näyttelijätär uhkuu ja puhkuu niin vakuuttavasti vahvan kuningattaren kuosissa, että olisi ihme, ellei häntä muistettaisi oscar-gaalassa alkuvuodesta 2008. Blanchettin ilmiömäinen suoritus yhden ainoan kohtauksen aikana on onnistua hajottamaan oman hahmonsa maailma pelkillä kasvoneleillä, vain rakentaakseen sen uudelleen sanaakaan sanomatta. Ilman häntä elokuva menettäisi miltein kaikkensa.

Ei siten, etteivätkö muutkaan näyttelijät olisi hyviä. Mutta heidän tehtävänsä on pärjätä tämän sydänverellä tuotetun roolin varjossa, eikä tehtävä ole millään tavoin helppo. Ainoa, joka jättää oikeasti pysyvän muistikuvan, on hävettävän pienessä roolissa vilahtava Samantha Morton, juonittelevan Mary Scottin roolissa.

Hyvät näyttelijäroolit eivät kuitenkaan muuuta sitä tosiasiaa, että elokuva on yhtäaikaisesti liian pitkä, sekä liian lyhyt. Se on liian lyhyt mahduttaakseen kestonsa sisään kaikkea sitä, mitä se tahtoisi kertoa. Samalla se on aivan liian pitkä, ja paikoittain jopa tylsä, kertoessaan sen, mitä ehtii. Ohjaaja Kepurin eksyessä kuvaamaan toinen toistaan ällistyttävimpiä kuvia, hän hukkaa tarinan punaisen langan jonnekin draaman ja politiikan sekaan, eikä löydä sitä enää uudelleen elokuvan aikana. Lukuisia juonenkäänteitä piisaa, ja tuntuu siltä, että jokainen hahmo tietää jokaisesta salaliitosta vähän liikaa ilman, että katsojalle annetaan edes vähän osviittaa tapahtumista.

Mikä on harmi, sillä Elisabetissa on kaikki loistavan elokuvan ainekset. Se on vain heikompi kuin osiensa summa. Puvustukselta, lavastukselta, ja muilta teknisiltä ansioilta elokuva hipoo täydellistä. Sen sisältö jää kuitenkin kaipaamaan kipeästi eheyttä , vain jäädäkseen ilman sitä tukea, jonka tarvitsisi. Lopussa huomaa, että elokuva jättää ilman enemmän kysymyksiä ja mysteerejä siitä, kuka tämä vahva ja voimakas, mutta yksinäinen ja eteerinen kuningatar oli. Sitä aukkoa edes elokuvan lukuisat monologit eivät käy paikkaamaan.

Yhteenveto
Komea, mutta sisällöllisesti tyhjä, elokuva on muistutus siitä, miksi Cate Blanchett on yksi tämän hetken parhaita ja valovoimaisimpia näyttelijättäriä.