Tiikeri ja lumi

Roberto Benigni on monessakin mielessä kumma tapaus: mies on kuitenkin ensimmäinen parhaasta pääosasta Oscarilla palkittu, englantia puhumaton, näyttelijä, sekä toinen ihminen, joka on palkittu Oscarilla parhaasta pääosasta, kun hän on ohjannut itseään. Tämän lisäksi mies on “palkittu” myös Razzie-pystillä. Benigni on tehnyt ohjaajan ja näyttelijäntöitä muutenkin hyvin harvakseen, sillä vuokraamoista saatavana oleva ja vuonna 2005 valmistunut Tiikeri ja lumi (La Tigre e la neve) on miehen uusin ohjaus/näyttelijäntyö. Upean ja monin kerroin palkitun Kauniin elämän jälkeen miehen työtahti on ollut elokuvarintamalla melkoisen verkkainen. Näiden seikkojen valossa Benignin uusimmasta elokuvasta on syytä odottaa jotain reilusti keskivertoa parempaa elokuvaa, mutta toisin käy: Benignin yltiöpositiivinen ja huumoriin sekoitettu vakava maailma ei tee Tiikeristä ja lumesta mitään maailman parasta rakkauskomedia/-draamaa, mutta elokuva sentään menettelee jollain tasolla.

Tiikeri ja lumi kertoo tarinan italialaisesta runoilijasta, Attiliosta (Benigni), joka on palavasti rakastunut Nicoletta Braschin näyttelemään Vittoriaan: naiseen, joka tuntuu leikkivän Attilion tunteilla. Attilion palava rakkaus saa miehen täysin pois tolaltaan aina kun Vittoria ilmestyy näköpiiriin ja lopulta miehen tie vie sodan runtelemaan Bagdadiin Vittorian henkeä pelastamaan hyvän ystävän, Fuadin (Jean Reno), tukemana. Seurauksena on runoutta, yksipuolista rakkaudenylistystä ja lämminhenkistä komediaa, kun Benigni ikään kuin näkee maailman lapsen silmin. Mahdotonkin tuntuu muuttuvan mahdolliseksi ja erilaisten unten, sekä viattomien kommellusten kautta päästään elokuvan loppuun saakka, joka on yllättäen kokonaisuudessaan melkoisen onnistunut.

Silti Tiikeristä ja lumesta jää katsojalle hieman pettynyt olo: Benignin maneerit toistavat miltei koko kaksituntisen elokuvan itseään ja mies tuntuukin kiertävän näyttelijänä koko ajan kehää. Suuret tunteet vaativat suuria tekoja, mutta Attilion ponnistelut tuntuvat niin irrallisilta tästä maailmasta, ettei niistä saa otetta. Vaikeaa on myös Jean Renolla, joka tosin onnistuu arabi-kirjailijan roolissa mainiosti, mutta silti ranskalainen pysyy kovin etäisenä hahmona.

Ehkä Benignin ongelmana on se, että hän yleensä haluaa näytellä pääosaa sekä ohjata. Ratkaisuna tämänkaltainen toimintatapa ei ole kovin uniikki, mutta miehen koko uraa peilattuna melkoisen yleinen toimintamalli. Kenties tämä aiheuttaa miehen maneereissa ainakin Tiikerissä ja lumessa toistoja, elämän ja rakkauden ylistämistä lauseen viimeiseen kirjaimeen asti sekä positiivista asennetta, joka ei ole koskaan kuullut sanaa pessimismi. Toisaalta vika voi olla myös minussa: ehken vain osaa arvostaa kyynisine kasvoineni tämänkaltaista hyvänmielen elokuvaa, jossa mikään ei voi mennä pieleen ja jos menee, niin sen unohtaa kauniin elämän alle kuin ostoslistan lompakkoon. Tuloksena on opetus siitä, kuinka pyyteetön rakkaus saa elämään potkua: harmi vain, että yliannosteltuna sekään ei oikein tunnu missään.