Matti

Suomen kiistaton tuottajakuningas Markus Selin Solarfilmseineen yhdisti vuonna 2006 jälleen voimansa ohjaaja Aleksi Mäkelän kanssa. Tällä kertaa aika oli kypsä Suomen suuresta mäkihyppysankarista kertovalle osittain fiktiiviselle Matti-elokuvalle. Solarfilmsin osallisuus ja sopimuspykälä, joka takaa Matti Nykäselle kolmanneksen elokuvan tuotoista, sanelevat elokuvan sävelen alusta loppuun: Tarkoitus on ollut takoa raudan ollessa kuumaa ja Mervin silmäkulmat tarpeeksi mustat lehdistöjulkisuuden takaamiseksi.

Aleksi Mäkelä on julkisesti myöntänyt, ettei kykene tekemään muuta kuin aivottomia elokuvia. Sama isot pojat ja pienet aivot-linja jatkuu tässäkin tekeleessä. Elokuva käsittelee Matin vaiherikasta elämää varsin suppealta kantilta: Loistelias mäkihyppääjä ajautuu pahoille poluille enemmän muiden kuin itsensä tähden. Jasper Pääkkösen esittämää Mattia viedään kuin sätkynukkea ympäri Suomen. Hyväuskoista kansan kultapoikaa johdattelee pahoille teille pääasiassa hedonistinen Nick Nevada (Peter Franzen), joka lapsuuden ystävänä ryhtyy myös Matin manageriksi. Hyppyuran jälkeinen kausi viihdetaiteilijana nostetaan myös esille.

Koko tuotantotiimin kyvyttömyys riskinottoon huipentuu Jasper Pääkkösen Nykäs-tulkintaan. Symppis-Matti kieriskelee koko elokuvan sisäisten demoniensa kanssa: Kiltin lampaan sisään onkin kätkeytynyt susi, jonka saa esiin lausumalla taikasanat ”Etkö sä muka uskalla tehä tota Matti?” Tasapaksuuden polkua koko elokuvan keston tallaava Jasper ei saa Matista irti mitään merkille pantavaa. Pää punaisena, ja varsinkin täynnä, raivoava Matti vaihtuu yhtä mitäänsanomattomaan arki-Mattiin, jonka epäsosiaalisuuden ja julkisuuden aiheuttaman sieluntuskan Jasper epäonnistuu välittämään katsojalle. Otettaessa huomioon, että elokuva perustuu pääosin vain Mattiin, on pääosan pinnallisuudella pilaaminen kova kolaus kokonaisuudelle.

Mäkelä on saanut kasattua projektiin mukaan nimekkään kaartin Suomen viihdealan ammattilaisia. Peter Franzenin rooli Nick Nevadana rajoittuu lähinnä junttimaisiin sanontoihin ja yleiseen perseilyyn; mitään syvyyttä siihen ei luoda. Mäkelän vakiokaartiin kuuluva Juha Veijonen vetää perusroolin Maisterina, valmentajana, joka yrittää tuoda tasapainoa alkoholisoituvan mäkikotkan elämään. Kari Hietalahti ja Jope Ruonansuu suoriutuvat rooleistaan Matin yhteistyökumppaneina suurempia saavuttamatta. Vaimoista pidemmän korren vetää Matin ensimmäistä vaimoa, Tiinaa, esittävä Elina Hietala. Ainoa hymyn suupieleen nostattanut sivurooli oli köyhän miehen Aarne Tenkasta, Jorma Tapiota, esittävällä Jussi Lammella, joka pelimiehen otteillaan toimii Matin mentorina musiikkiuran käynnistämisessä.

Yksi elokuvan suurimpia järjettömyyksiä on Jasper Pääkkösen kerronta: Koko filmikelan pyörimisen ajan Matti selostaa tekemiään elämänvalintoja, niihin johtaneita tekijöitä ja niiden seurauksia. Katsojan aliarvioiminen viedään niin pitkälle, ettei katsojan tarvitse loppupeleissä tulkita enää mitään; kaikki tuodaan valmiiksi pureskeltuna. Oli kyseessä miten paha moka tahansa, kuitataan kaikki Matin filosofisella ylivertaisuudella tyyliin ”Niin…Ois kai siinä jotain voinu toisinkin tehdä.”

Elokuvassa vahvasti esille nousevat myös Matin turpavärkistä sinkoavat lentävät lauseet, jotka ikävä kyllä eivät liidä lähellekään yhtä pitkälle kuin itse mies aikoinaan. Tuntuu siltä kuin Matin sitaatit olisivat elokuvassa itse tarkoitus. Jos hiukan yli kahteen tuntiin ängetään yli kymmenen muusta elokuvasta lähes irrallaan olevaa sitaattia, kokonaisuus kärsii. Toinen helposti erottuva ilmiö on kasari. Astuu Matti sitten kapakkaan tai omalle keikalleen, soi taustalla aina Matin kultavuosille sijoittuva taattu 80-luvun rock.

Elokuvan lähtökohdat huomioon ottaen ei voi pitää yllätyksenä, että Matti epäonnistuu elämäkertaelokuvana. Matti Nykänen ei yksinkertaisesti mäkihyppyurastaan huolimatta ole tarpeeksi kiinnostava henkilö elokuvan aiheeksi. Huippu-urheilijalle uran jälkeinen alkoholisoituminen on yleistä. Takaan, että Hervannan lähiöbaarien kätköistä löytyisi jermu, jonka elämästä kuulisin paljon mieluummin kuin Matin.

Kaiken kaikkiaan elokuva jatkaa Aleksi Mäkelän Häjyjen jälkeistä alennustilaa. Se ei ole katastrofi, mutta sen toteutus on kaukana siitä, mitä se voisi olla. Muutamaa hyvää sivuroolia lukuun ottamatta Matissa nauratti vain lopputekstien mukana soinut Lennä Nykäsen Matti, joka kruunasi elokuvan huonot musiikit. Elokuva vaipunee unholaan parin vuoden jälkeen, vaikka Matti eri mieltä onkin: “Kivitettiinhän Jeesustakin aikanaan, mutta nyt mies on maailman maineessa.”