The Ultimate Matrix Collection

Elokuvat.

Jos vielä ennen vuosituhannen vaihetta olisi kysynyt ’keitä ovat Wachowski-veljekset?’ olisi aniharva pystynyt antamaan vastausta. Ihmekaksoset olivat ennen pankin räjäyttämistään ohjanneet hyviä arvosteluja niittäneen, mutta sitäkin vähemmän nähdyn Boundin. Vuonna 1999 julkaistu Matrix ponkaisi veljekset stratosfääriin ja loi Star Wars-tasoisen villityksen scifin ystävien keskuudessa. Neljä vuotta myöhemmin julkaistut jatko-osat olivat niin faneille kuin tavallisille katsojille suuria pettymyksiä jotka hukkuivat omien ennakko-odotusten ja typerryttävien juonenkäänteiden alle. Vuonna 2005 julkaistiin vielä megalomaanista nimeä kantava Ultimatrix Collection dvd-boksi, jonka suorastaan päätähuimaava kymmenen levyn tarjonta on kuin materialisoitunut visio Wachowskien ajatusmaailmasta: mitä enemmän, sen parempi, laadulla hällä väliä. .

Ensimmäinen Matrix elokuva on ajoittaisesta takkuilustaan huolimatta edelleen erittäin toimiva kokonaisuus. Wachowskien futuristinen visio joka vapaasti lainaili kaikkea niin animelta kuin William Gibsonin neurovelholta, toimii vieläkin viihdyttävänä toimintaelokuvana joka lainailee Nietzcheä tarjoillessaan luuvitosia oikealle ja vasemalle. Neon matka jäniksenkoloon ja takaisin toimii moniulotteisena elokuvana ja tarjoileekin tietynlaista viatonta avarakatseisuutta joka jälkimmäisistä osista puuttui tyystin. .

Näyttelijät aina Keanu Reevesistä aussikonkari Hugo Weavingiin omaksuvat hahmonsa erinomaisesti. Pienellä pilkkeellä silmäkulmassa työskentelevä näyttelijäkaarti onnistuu tuomaan eloa ajoittain tunkkaiseen käsikirjoitukseen ja sen hetkittäin rönsyileviin pohdintoihin ihmisestä ja robotista. Erityisesti Weaving onnistuu luomaan yhtäaikaa sympaattisen että kylmän tappajan hahmosta joka heikomman näyttelijän käsissä olisi muuntunut vain hienovaraisemmaksi versioksi Terminaattorista.

Elokuvan visuaalinen ilme toimii edelleen. Kiitos John Gaetan ja tämän oppineen tehosteryhmän, tuntuvat Matrixin erikoistehosteet ja stuntit kerta toisensa jälkeen uusilta ja tuoreilta. Jo klassikoksi muodostuneen aulakohtauksen katselu tuntuu joka katselukerta jännittävältä ja huimaavalta. Neon matkan ollessa vasta aluillaan, pääse katsoja itsekin mukaan kokemaan ensimmäistä kertaa huimat voimat joita ’valittuna’ oleminen mahdollistaa.

Neljä vuotta myöhemmin oli Matrixin ilmiö kuitenkin muodostunut maailmanlaajuiseksi tapaukseksi. Eikä Matrix Reloaded voinut olla odotetumpi. Pelkästään ennakkomainonta lupasi jotain ennennäkemätöntä, jotain niin suurta että katsoja ei voisi muuta kuin vikistä ja mennä mukaan, tai hukkua visuaalisen tykityksen ja maailmankaikkeuden parhaimman elokuvan alle. Olisi vaadittu jo suorastaan kristuksen toinen tuleminen jotta elokuva olisi pystynyt olemaan kaikkea sitä mitä oli ehditty mennä lupaamaan. Lopputuloksena oli kolossaalinen fiasko, jonka ansiosta Reloaded sai nokkiinsa niin lippuluukulla kuin lehdistön kautta. Huima 60% tippuminen lippuluukulla ja Wachowskien piilossa pysytteleminen elokuvan lehdistötapahtumien aikana, sai monet kyseenalaistamaan jo neroiksi leimatun parivaljakon oikeat kyvyt. Olivatko veljekset vain olleet onnekkaita huijareita, vai oliko odotettavissa vielä se suuri elokuva joka vastaisi kaikkiin kysymyksiin?

Reloadedin suurin ongelma olikin sen asettamat tavoitteet. Koko elokuva tuntuu vain suurelta trailerilta kolmatta osaa varten. Jokainen kohtaus johdattaa vain uuteen kysymykseen, jokainen hahmo esittää kysymyksen toisen esittämään kysymykseen ja sitä rataa. Varsinaisia vastauksia ei saada kertaakaan koko elokuvan aikana, sillä jopa ne mitä veljekset onnistuvat kertomaan, herättävät vain uusia, entistä monimutkaisempia, kysymyksiä. Elokuvan lopussa nähtävä arkkitehdin hahmo on elokuvahistorian turhauttavimpia ja huonoiten kirjoitettuja. Loputtomasti parodioitu Reloaded on kuin yksi suuri kysymysmerkki jonka rakenne ensin takertelee startissa, rymistelee puoli elokuvaa kuin höyryjuna, vain suistuakseen kiskoilta antikliimaktisen lopun ansiosta joka saa katsojan kiroamaan päivää jolloin Wachowskit keksivät elokuvan loppukohtauksen.

Edes toiminta ei jaksa innostaa. Siinä missä Matrix tuntui raikkaalta ja uudelta, ovat Reloadedin kohtaukset ylipitkiä ja eksessiivisyydessään pateettisia. Melkein 20 minuuttia kestävä takaa-ajo ruuhkaisella moottoritiellä saa katsojan haukottelemaan paikoissa missä pitäisi haukkoa henkeään ihan muista syistä. Kohtausta varten rakennettu usean kilometrin pituinen aito moottoritien pätkä vain kielii Wachowskien kontrolloimattomasta suuruudenhulluudesta joka ei tunnu löytävän rajojaan.

Kaikki ei kuitenkaan ole täysin epäonnistunutta. Ensimmäisen elokuvan jäljiltä palannut näyttelijäkaarti huokuu silti tuttua karismaansa. Laurence Fishburnen ja Hugo Weavingin hetket ruudulla ovatkin elokuvan pelastavin tekijä. Osaavissa käsissä jopa Fishburnen mahtipontiset ja tönköt puheet kääntyvät siedettäviksi. Keanu Reevesin ja Carrie Anne-Mossin yhteiset kemiat eivät tunnu toimivan millään todellisuuden tasolla. Kyseessä voi tietenkin olla ennemminkin Wachowskien suorastaan lapsellisella tasolla polkeva käsikirjoitus joka tuntuu aina romanttisiksi tarkoitetuissa kohtauksissa olevan kuin teinipoikien käsialaa.

Reloaded onnistui melkein upottamaan uskon Matrix-saagaan. Monien kohdalla se onnistukin. Lehdistön ja huonon fanireaktion saattelemana alkoi pitkä odotus trilogian viimeistä osaa varten. Viisi kuukautta myöhemmin julkaistu Revolutions julkaistiinkin huomattavasti pienemmän hypen ja mainosten ympäröimänä.

Jos mahdollista, onnistui trilogian päätösosa jakamaan mielipiteet entistäkin kärjikkäämmin kuin Reloaded. Monien mielestä päätösosa oli testamentti sille, kun tehosteet ohittavat tarinan tärkeysjärjestyksessä, eikä Revolutions tarjonnut muuta kuin paatoksellista silmänruokaa kahdelle ja puolelle tunnille. Toisten mielestä oli Revolutions vastaus fanien rukouksiin ja suorastaan mestarillinen päätös kaikkein aikojen parhaimmalle trilogialle. Lienee tarpeetonta edes sanoa kumpi osapuoli oli luvuiltaan suurempi.

Ei Revolutions kuitenkaan huono elokuva ole. Kyseessä on vain keskeneräinen ja puolivillainen päätös elokuvasarjalle jonka olisi lupausten perusteella pitänyt olla paljon enemmän. Eeppiset mittasuhteet saavuttava Revolutions onnistuu palauttamaan sarjaan sen saman ihmeellisen tunteen mikä vallitsi ensimmäisessä osassa, mutta samalla onnistuu menettämään sen loppua kohden, kunnes viimein vajoaa sentimentaaliseen ja halpamaiseen kristus-analogiaansa. Trilogian lopetus tuntuu tönköltä, hatusta vetäistyltä hutaukselta joka on kuin vertauskuvallinen keskisormen näyttö sarjan faneille.

Hyvät asiat kuitenkin onnistuvat voittamaan ylitse huonojen. Ainakin hetkittäin. Neon matka saa uusia dramaattisia käänteitä, Matrixin mytologista historiaa valoitetaan huomattavasti paremmin kuin turhauttavassa Reloadedissa ja kerrankin tuntuu siltä että hahmojen välinen kemia pelaa. Hugo Weaving on trilogian ainoa jatkuvasti hyvä esiintyjä jonka hahmo ei vajoa – loppua lukuunottamatta – muun elokuvan tasapaksuun temmellykseen. Laurence Fishburnen kadotessa sivulinjoille, jää elokuvan valtaosa Keanu Reevesin harteille. Teknisellä tasolla loistavat Wachowski-veljekset ovat kuitenkin täysin hukassa yrittäessään tuoda eloa Reevesin kristus-hahmoon, eivätkä lopulta keksi muuta ratkaisua kuin hoitaa Neon henkinen ja traaginen matka päätökseen siten miten osaavat parhaiten: suunnattomalla taistelukohtauksella. Kuin aidoilla näyttelijöillä suoritettu kohtaus rankkasateen täyttämässä Matrixissä on kuin Dragonball Z animesarjasta repäisty hetki, joka ensi viehätyksen jälkeen jatkuu aivan liian pitkään ollakseen oikeasti vavisuttava tai mukaansatempaava. Veljesten ylilyönnit jatkuvat myös naurettavan pitkäksi vedetyssä Zion-kaupungin viimeisessä puolustuksessa. Melkein puolituntinen non-stop action paukku pitkästyttää jopa hyperaktiivisimmatkin katsojat.

Sama kaava on nähtävissä ajoittain Reloadedin ja Revolutionsin välimaastossa julkaistussa Animatrix kokoelmassa. Yhdeksän lyhyen anime-elokuvan muodossa esiintyvä kokoelma on hyvistä ideoista koostettu tilkkutäkki, jonka laatu heittelee komeasta mutta sisällöttömästä mainoksesta (Final Flight of the Osiris), oikeasti koskettavaan ja puhuttelevaan (The Second Renaissance 1 & 2). Näiden välissä nähtävät tarinat kuten Kid’s Story ja World Record käsittelevät hauskalla tavalla potentiaalisia tarinoita Matrixin maailman sisällä, mutta kuten suurin osa muista ideoista joita trilogian maailmassa nähtiin, ei kumpaakaan esitellä peruskonseptia pidemmälle. Kokoelmasta huokuu keskeneräisyyden tunne, puhumattakaan rahastuksen vahvasta löyhkästä. Piirrostyyleiltään laadun taso on myös ailahtelevaa. Tarinat kuten The Second Renaissance ovat kauniita ja vahvasti rakennettuja, kun taas Beyond ja World Record hetkittäin jopa silmäänpistävän rumia ja tympeitä.

Yhtenä kokonaisuutena katsottu Matrix-trilogia ja sen jälkikasvu on kunnianhimoinen yritys tehdä vanhasta uutta ja hienoa, joka hetkittäin onnistuu paremmin kuin moni elokuva tulee epäonnistumaan. Mutta suurimmaksi osaksi ovat sen heikkoudet silmäänpistävän pahoja, eivätkä jälkimmäiset osat – Revolutionsin hetkittäisestä nerokkuudesta huolimatta – onnistu kertaakaan nousemaan ensimmäisen elokuvan tasolle.

Kuva ja ääni

Teknisellä tasolla ei yhdessäkään elokuvassa ole valittamista. Jopa Reloadedin muovisimmat hetket onnistuvat olemaan vakuuttavia paikoittain. Revolutions sekoittaa kekseliästä ja giger-tyylistä lavastesuunnittelua upeisiin tietokonetehosteisiin hyvällä lopputuloksella. Kuvaus on tyylliteltyä, joskin ensimmäisen osan jälkeen erittäin erillaista, kaikin puolin. Musiikki vaihtelee industrial vaikutteisesta hevistä Vangelis tyyliseen mega-oopperaan jossa syntikat pauhaavat yhdessä sinfonian kanssa, samalla kun monilukuinen kuoro laulaa sitaatteja vanhoista intialaisista uskonnollisista teksteistä. Mutta jopa vaikuttava tekninen toteutus onnistutaan enemmän kuin kerran hukkaamaan turhan eksessiivisyyden alle. Kuinka moni katsojista tiesi esimerkiksi sen että kuoron laulamat pätkät ovat yhteydessä Neon matkaan läpi Matrixin? Tai että Neon ja Smithin lopputaistelun aikana nähtävät sadepisarat ovat oikeasti pala hajoavan Matrixin koodia? Lukuisat nokkelat ideat ja hyvät keksinnöt hukkuvat toisten yhtä hyvien ideoiden alle, veljesten epäonnistuessa päättää mitä he oikeastaan haluavat sanoa tai näyttää tarinassaan.

Ääni on jokaisessa elokuvassa pistetty uusiksi erinomaiseen Dolby Digital muotoon. Oscarin voittanut äänisuunnittelu pääsee oikeuksiinsa hyvistä kaiuttimista kuunneltuna. Kuva on sulava ja erittäin tarkka anamorfinen 2.35:1. Paikoitellen kuva suorastaan huokuu loppuun asti viimeisteltyä erinomaisuutta. Lisämateriaalin ääniraidat vaihtelevat viimeistelämättömästä erittäin hyvään. Kuva on ekstroissa 4:3 full framea ja laajakuvan sekoitusta. Käsivaralla kuvatut dokumentit eivät kertaakaan edes tunnu olevan samassa luokassa elokuvan teknisen tason kanssa. Erikoismaininta menee loistavalle suomennokselle, joka kattaa kaikki ekstramateriaalit elokuvien ohella. Ainoastaan kommenttiraidat ovat tekstittämättä.

Ekstrat.

Kymmenen levyn kokoiseen pakettiin on ahdattu enemmän kuin tarvitsisi. Matrix-fanin uskoisi olevan kuin kotonaan lukuisten teknisten ja muka-intellektuellien dokumenttien keskellä. Puhtaasti elokuvanteon kannalta, ovat muutamat dokumentit – varsinkin Revolutionsin aikakaudelta – hyvin koostettuja ja erittäin informatiivisia. Mutta enimmäkseen tuntuu jokainen kooste ensimmäisen Matrix elokuvan jälkeiseltä ajalta vain vakuuttelulta että joku oikeasti tiesi mitä kuvauspaikalla ollaan tekemässä. Muutamissa dokumenteissa vilahtava ajoittainen rehellisyys on virkistävää ja suorastaan hekumallista iloa aiheuttavaa. Vähän kuten elokuvissa, on kokonaisuus ailahtelevaa tasoltaan, mutta silti jostain syystä saa katsojan pysymään niiden mukana loppuun asti. Ainoastaan trilogian musta lammas, Reloaded, saa jopa ekstramateriaalin vaikuttamaan tylsältä. Loputon määrä blue ja green-screenin edessä seisoskelua sisältävät dokumentit ovat yhtä kiinnostavia kuin Reloadedin kongo-reivi. .

Jokaiseen elokuvaan on myös iso liuta kommenttiraitoja. Ensimmäisenä kuitenkin huomaa ohjaajien ja käsikirjoittajien, Wachowskien läsnäolon, totaalisen puuttumisen. Ennen eristäytyneinä visiönääreinä nähdyt veljekset tuntuvat nyt vain häpeileviltä scifi-fanaatikoilta jotka eivät suostu edes puhumaan elokuvista joihin niin pistivät aikaansa ja rahaansa. Olo on kuin Dorothyllä Ihmemaa Ozissa kun velhon identiteetti viimein paljastuu. Wachowskien ainoa varsinainen lisäys ekstramateriaaliin on jokaista elokuvaa varten kirjoitetut, lyhyet, avauskommentit jotka esittelevät levyn kommentiraidat ja lisät. .

Yksi kiinnostavimpia lisiä on kuitenkin Matrixia vihanneiden kriitikoiden kommenttiraita. Niin elokuvalan tunnetuimman edustajan, Varietyn, kuin virallisempien tahojen kriitikoiden yhteinen raita on yhtäaikaa piikikäs ja häikäilemättömän armoton. Paikoitellen kritiikit tuntuvat olevan elokuvia vastaan vain jonkinlaisesta periaatteesta, mutta suurimman osan ajasta on kommenttiraita mielenkiintoinen katsaus sellaisten katsojien maailmaan joille Matrix ei tarjonnut alusta alkaen yhtään mitään. .

Levyt kahdeksan ja yhdeksän tarjoavat kolme täysin uutta ja kokopitkää dokumenttia. The Roots of the Matrix ja the Science of the Matrix käsittelevät jokaisen trilogian osan filosofiaa, sekä erityisesti niitä varten kehitettyjä teknologiaa. Filosofinen osa tuo esille trilogiaa vaikuttaneita tekijöitä, aina William Gibsonista erinäisiin uskonnollisiin teoksiin. Kokonaisuus on kiinnostava ja syvääluotava katsaus siihen suunnattomaan potentiaalin määrään mitä elokuvilla oli käytössä, mutta jostain syystä eivät käyttäneet. Dokumentti on siis yhtäaikaisesti kirous että siunaus. Se avaa ja selkeyttää monia Matrixin erikoisimpia ideoita, mutta samalla herättää entistä enemmän pettymystä sitä kohtaan mitä elokuvat jättivät käyttämättä. Kokonaisuus on yhtäaikaa palkitseva että turhauttava. Kuten elokuvatkin. .

Yhdeksännelle levylle koostettu The Burly Man Chronicles on 95-minuuttinen katsaus siihen pitkään prosessiin jonka aikana kuvattiin Reloaded ja Revolutions. Yhtäkään kiveä ei jätetä kääntämättä, eikä näköjään yhtäkään ihmistä haastattelematta. Dokumentti onkin ensimmäisen Matrix Revisited dokumenttien ohella koko boksin parhainta antia. Aina väsyneiden ja turhautuneiden näyttelijöiden valituksista ja rehellisistä tunteenpurkauksista pitkiin ja vaikeisiin kuvauspäiviin tunkeutuva dokumentti tuntuu jatkuvasti aidolta ja välittömältä. Elokuvien teennäisyys ja mahtipontisuus, sekä muiden ekstrojen selkääntaputtelu, loistaa poissaolollaan. Burly Man onnistuu luomaan nautittavan ja informaatiota tulvillaan olevan kertauksen Matrixin vaikeaan ja pitkään luomisprosessiin. .

Viimeiselle levylle on kerätty ylijäämämateriaalit. Mainokset, storyboardit, musiikkivideot. Kaikki mikä ei mahtunut aiempiin levyihin löytyy lopusta. Musiikkivideot ovat tuttuja ’bändi-elokuvapätkä-bändi’ formaatteja, mainokset muistuttavat ajsta jolloin Matrix lupasi vaikka kuun taivaalta. Storyboard koosteet ovat mielenkiintoisia, mutta aivan liian lyhyitä oikeasti kunniottaakseen sitä urakkaa joka animaattoreilla ja piirtäjillä oli edessä massivisten elokuvien visualisoinnissa. .

Levyltä löytyy vielä dvd-rom osio. Jostain syystä vain tietokoneen kautta kuunneltava näyttelijöiden ja tekijöiden kommenttiraita on viihdyttävä, vaikka täysin mysteerisesti piilotettu paketin uumeniin. Muut materiaalit kuten ”look of the game” ja internet-linkki Matrixin virallisille sivuilla ovat vain turhaa täytettä jotka eivät paljoa hetkauta. .

Yhteenveto.

Järisyttävästä ja vaikuttavasta avausosasta alkanut trilogia on keskinkertaista scifi-mättöä umpipuuduttavalla filosofisella otteella. Yhtä hienovaraista kuin katseltavaa lapionisku päähän. Matrixin suurin moka on sen ylenpalttisuus kaikilla osa-alueilla. Dvd-julkaisu mukaanlukien. Ekstramateriaalin määrä on yksinkertaisesti niin ylilyöty että vain arvostelijan kaltaiset elämää vailla olevat hullut jaksavat sen oikeasti koluta kokonaisuudessaan läpi. Megalomaanisen visionsa alle kadonneet Wachowski-veljekset tuntuvat paketin katsomisen jälkeen mitättömiltä miehiltä joiden originaali sanoma ja viaton into hyvän scifin tekemiseen olisi kadonnut aikapäiviä sitten