Tyttö sinä olet tähti

Kylmä totuus on, ettei suomalaisia, nimenomaan loistavia, elokuvia ole tehty ollenkaan liikaa. Mieleeni hyvistä suomalaisista elokuvista juolahtavat luonnollisesti heti Edvin Laineen Tuntematon sotilas, Pekka Parikan draamakomedia Pohjanmaa ja uusimmista helpoiten pinnalle pulpahtaa synkkääkin synkempi Paha maa. Senpä takia ilahduin vilpittömästi Dome Karuskosken elokuvasta, Tyttö sinä olet tähti, jonka energinen säteily sai suupielet vääntymään väkisinkin kattoa kohti. Loistavien Pamela Tolan ja Samuli Vauramon johdolla etenevä, Pekko Pesosen käsikirjoittama, elokuva onkin joskin tarinaltaan kliseinen, mutta niin rakkauden liekit roihuttava elämys, että oksat pois.

Silti koko elokuvan tunnelma makaa täysin Karukosken ohjattavien varassa ja hyvä niin, sillä elokuvan näyttelijäkaartista löytyy sitä tarvittavaa kansanläheistä karismaa, jota suomalaiset näyttävät kaipaavan. Pamela Tola onkin “tyttönä”, Nellinä, roolissaan varsin tasainen, eikä minkäänlaista aaltoliikettä tunnu tapahtuvan. Vauramo taas kasvaa pikkuhiljaa ujon DJ:n rooliinsa sisään ja kun kemiat alkavat Tolan kanssa pelaamaan, on Hymypoika-patsas annettava kyllä sen jälkeen katsojalle suupieliä nostattavan kokemuksen takia. Hyvän ja kerrankin väkivallattoman tunnelman täydentäessä että elokuvaa sekä pääparin kemiaa, jää tilaa myös sivurooleille, joista hulvattomin menee eittämättä Eero Milonoffin suurisuiselle että -sydämiselle Isukille sekä Joonas Saartamon näyttelemälle Kondikselle. Eivätkä pikkuroolitkaan jää hassummiksi: tosin Mikko Leppilampea näytetään liian vähän ja Elena Leeveä liian paljon.

Tyttö sinä olet tähti olisi ilman näyttelijöitään valitettavan ontto tapaus; kuten sanottua, sen tarina on hyvinkin konventionaalinen ja tyhjänpäiväinen oodi viattomalle rakkaudelle, mutta rakkauden osoittamiseen valkokankaalla tarvitaan vain tarpeeksi hyvin asialle omistautuva pääosanesittäjä-pari, jonka kemia toimii. Elokuvaan mainiosti sopivan musiikin pauhatessa taustalla, tarinaan yritetään lyödä myös muita elementtejä aina isän toiveiden murtamisesta ja vanhempia vastaan kapinoimisesta omien haaveiden toteuttamiseen saakka. Tuloksena on sinne tänne maltillista yhteiskuntakritiikkiä levittävä rakkausdraama, jonka sanoma kulkee silti vain Amorin nuolia myöten ihastumisesta rakastumiseen. Ja mikä parasta: sitä on ilo seurata kotisohvalta suupielet ylöspäin kääntyneenä aina alusta loppuun saakka sydämen sykkiessä elokuvan tahtiin. Onneksi loppuratkaisua ei tarvitse hirveästi jännittää: mitään mullistavaahan ei tässä silti nähdä.