Brokeback Mountain

Annie Proulxin samannimiseen lyhyt tarinaan perustuva Brokeback Mountain on ollut alkuvuoden kehutuimpia ja katsotuimpia tapauksia. Oscar-ehdokkaiden kultalapsi ja niin vikisevien fanityttöjen kuin kriitikoiden lempielokuva. Kauniisti kuvattu elokuva epätavallisesta romanssista on pintapuolisesti nätti ja paikoitellen erinomaisesti näytelty, mutta sisällöltään tyhjä ja autio kuin nimensä vuori.

Jack Twist ja Ennis Del Mar ovat köyhiä lehmipaimenia 60-luvun eteläisessä amerikassa. Miehet ajautuvat yhteiseen työhön vahtimaan lampaita suunnattomalle Brokeback vuorelle, jossa vuoden aikana jotain odottamatonta tapahtuu ja miehet rakastuvat. Seuraa vuosien pituinen yhteinen taival kun miehet yrittävät jatkaa elämäänsä, samalla kun tapaavat toisiaan ahdasmielisessä yhteiskunnassa.

Hyvistä lähtökohdista alkavat tarina jää ikävä kyllä junnaamaan pahasti paikalleen heti alkutekijöihinsä. Kun miehet lähtevät vuorelta yhdessä, tuntuu siltä kuin tarina olisi jäänyt heidän jälkeensä samalle paikalle. Vuodet vierivät eikä mitään varsinaisesti tapahdu. Miesten yhteinen piina ja ikävä on kyllä esillä, mutta mikään ei tunnu miltään, eikä draamaa koskaan viedä muutamaa lyhyttä ja pinnallista hetkeä pidemmälle. Koko ajan ollaan puhumassa yhteiskunnan painostuksesta, mutta en elokuvaa katsoessa voinut olla ajattelematta kuin "eivätkö päähenkilöt itse ole ajaneet itseään tähän tilanteeseen?". Vastauksia haluavat tosin tulevat pettymään, koska Brokeback ei kertaakaan tunnu pääsevän yksimieliseen ratkaisuun mistään.

Elokuva on kuitenkin hyvin tehty. Näyttelijät varsinkin pääsevät loistamaan useamman kerran elokuvan pitkän keston aikana. Omasta mielestäni lahjakas Heath Ledger tekee hienon roolin sulkeutuneena Enniksena ja saa puhallettua ajoittaisen typerään rooliin elämää ja sympatiaa. Jake Gyllenhaal jatkaa omanlaista uraansa ja onkin luotettavan pätevä kuvauksella homoseksuaalisuutensa hyväksyneenä Jackina. Naisrooleissa erityisesti yllättää Prinsessapäiväkirjoista tuttu Anne Hathaway upealla roolillaan Jackin vaimona. Hathawayn ja Ledgerin välinen puhelinkeskustelu itsessään on kahden lahjakkaan näyttelijän välistä juhlaa.

Ei ole kieltämistä etteikö Ang Lee olisi suunnattoman lahjakas ihmissuhteiden kuvaaja. Hänen kameratyönsä on vakaata ja ajoittain henkeäsalpaavan kaunista. Tarinankerronta on jouhevaa ja luontevaa, mutta Lee:lle on kasattu käteen jonninjoutava käsikirjoitus turhasta tarinasta joka ei kulje mihinkään. Ensimäiset puoli tuntia vahvaa draamaa varten pohjustava elokuva hajoaa nopeasti käsiin eeppisen tarinankerronan alla eikä saa kasattua itseään kokoon kuin vasta viime miinuitella, ja silloin on jo liian myöhäistä. Ei syy Lee:n ole, alkuperäisestä heikosta tarinasta ei varmaankaan tämän parempaa olisi saanut aikaan.

Brokeback Mountain on ehdolla niin parhaan miespääosan kuin elokuvan palkinnoille. Tuntuu jopa siltä ehdokkuuksia katsoessa että Brokeback on kokemassa Philadelphia-syndrooman. Arkaluontoisesta aiheesta tehty draama kerää kaikki voitot kotiin, ei varsinaisesti saavutuksensa takia, vaan juuri aihevalintansa vuoksi. Koska samalla kun akatemia kiittelee ja juhlistaa elokuvaa miesroolien vuoksi, ollaan Anne Hathawayn upea roolisuoritus unohdettu kokonaan. Kävi miten kävi, se ei ainakaan omissa silmissäni paranna Brokebackin laatua, tai ainakaan sitä tosiasiaa että edes lahjakkailla näyttelijöillä tai ohjaajilla ei voi saada hyvää aikaiseksi jos tarina on kehno.

Yhteenveto:
Laadukkaalla näyttelijäkaartilla ja työryhmällä siunattu elokuva ei kertaakaan onnistu nousemaan keskiverton tarinansa yläpuolelle.