Sudenpesä

Sudenpesä (Mean Streets, 1973) on muodostunut Martin Scorsesen lopulliseksi läpimurroksi elokuvien maailmaan useista eri näkökulmistakin katsottuna. Kyseessä on ensimmäinen Martin Scorsesen ja Robert De Niron yhteinen elokuva, ensimmäinen herran itsensä rahoittama täyspitkä leffa ja ensimmäinen osa Scorsesen epävirallisesta mafia-trilogiasta
(Mafiaveljet, Kasino).

Ennen Sudenpesää, Scorsese oli tehnyt ainoastaan elokuvat Kuka kolkuttaa ovelleni, mikä oli lähinnä Harvey Keitelin ja Martin Scorsesen ensimmäinen “harjoitus” täyspitkästä elokuvasta, sekä epävirallisen jatko-osan sille nimeltään Vapauden verinen laulu (Boxcar Bertha, 1972). Varsinkin työskentely Roger Cormanin – miehen, joka on väittänyt tuottaneensa yli sata elokuvaa menettämättä niihin kuitenkaan lanttiakaan – kanssa Vapauden verisen laulun kuvauksissa osoitti Martin Scorseselle tavan, kuinka elokuvia pystyttiin tekemään halvalla ja nopeasti, ja valmisti näin tulevaan: Projektiin, minkä nimeksi muodostui lopulta Mean Streets, eli tönkösti suomeksi käännettynä Sudenpesä.

Martin Scorsese: “You don’t make up for your sins in church. You do it in the streets. You do it at home. The rest is bullshit and you know it.”

Tarina keskittyy seuraamaan New Yorkin italialaisen kaupunginosan alamaailmaa. Charlie (Harvey Keitel) on pikkurikollinen, joka kerää työkseen velkoja Giovanni-sedälleen. Mahdollisuuksia rikollismaailmassa etenemiselle olisi, mutta homman tekee hankalaksi kapinallismielinen Johnny Boy (Robert De Niro), jonka serkkuun Charlie on ihastuneena. Charlien tarvitsisi vain pysyä hankaluuksista erossa, eli toisin sanoen hyljätä nämä ystävänsä, ja eteneminen rikollisten maailmassa olisi taattu. Charlie kuitenkin painii uskonsa ja moraliteettiensa kanssa, eikä ole valmis etenemään vähemmän jalossa ammattikunnassaan hyljäten samalla ystävänsä, vaan jää tavallaan etsimään puolitien ratkaisua nykyiselle tilanteelleen. Toisaalta kunnianhimo olisi viemässä eteenpäin, mutta samalla kuitenkin myötätunto ja rakkaus ystäviään
kohtaan saa Charlien yrittämään ystäviensä pelastamista. Tästä muodostuukin eräänlainen tragedia, mikä johtaa Charlien lopulta harhailemaan sokkona tavoitteidensa perässä, eksymään täydellisesti omasta hengellisestä päämäärästään ja rakkaudestaan periaatteitaan kohtaan.

Scorsesen kineettinen tyyli on jo selvästi nähtävissä Sudenpesässä. Mainiot näyttelijäsuoritukset yhdistettyinä vahvoihin roolihahmoihin ovat ehdottomasti elokuvan vahvana perustana, Scorsesen rakentaessa tarinaa sillä välin harkitusti omalla tyylillään. Tyylillä, mitä kukaan nykyisistä hollywood-ohjaajista ei ole onnistunut jäljittelemään vielä tähänkään päivään mennessä. Hahmojen välille on saatu aivan erikoista maagisuutta, mitä on hankalaa lähteä sen kummemmin kuvailemaan. Jännitettä, minkä voisivat saada aikaiseksi ainoastaan De Niron ja Keitelin kaltaisten näyttelijöiden äärimmäisen vahvat roolisuoritukset. Samanlaiset näyttelijänsuoritukset kuin ne, jotka lopulta toivat näiden loistavien näyttelijöiden taidot esiin maailmalle ja varmistivat tähtien maineen Hollywoodin kuuluisimpien näyttelijöiden harvaan ja valittuun joukkoon.

Tähän kaikkeen lisätessä elokuvan loistavan Soundtrackin, on tämä pienoinen mestariteos jo lähestulkoon valmis. Scorsesen omista levy-kokoelmista valtaosin koottu Soundtrack on täynnä aivan uskomattoman hyvää musiikkia, mitä myöskin Scorsese diggaili nuoruudessaan. Ronettesin loistava aloitusmusiikki jää soimaan mieleen pitkin iltaa aivan yhtälailla, kuin ne muutamat rollareidenkin kipaleet, mitä elokuvassa kuullaan. Täydellisenä vastapainona tälle klassiselle rock-musiikille tulevat Scorsesen niin kovin rakastamat oopperoiden aariat, jotka ovat vähintäänkin komeaa kuunneltavaa. Vain Scorsese pystyisi luomaan näin värikkään ja elokuvaan sopivan uudenaikaisen soundtrackin.

Elokuvaa ei kuitenkaan voida pitää Kasinon, taikka sitten Mafiaveljien, veroisena mestariteoksena. Sitä se vain ei valitettavasti ole. Kyseessä on pikemminkin eräänlainen miniatyyri mestariteoksesta, jonka katsomista jokaisen Scorsesen elokuvista vähänkin kiinnostuneen tulisi harkita. Elokuvan tiukka aikataulu yhdistettynä heiveröiseen budjettiin loistaa vähän joka nurkasta läpi, mutta sen ei pidä antaa haitata. Onhan kyseessä kuitenkin ensimmäinen “aito” Scorsese -elokuva! Tästä voidaan myös osaltaan antaa kiitos eräälle Scorsesen aikalaiselle – John Cassavetekselle, joka oli sattunut tokaisemaan Scorseselle Vapauden verisen laulun nähtyään: “Go out and make something that comes from your heart!”