Komeasti Suomessa K-18-tarran kanteensa saanut Football Factory on uskomaton testosteronia ja adrenaliinia pintaan nostava elokuva. Tämän tunnelmaltaan ja viihdyttävyydeltään kertakaikkiaan briljantin elokuvan K-18-tarrassa ei ole periaatteessa mitään ihmeteltävää: taustalta löytyy mm. räävittömän ja paheksutun peli-sarjan, Grand Theft Auto:n, tekijä Rockstar Games, jota on ainakin Jenkeissä syytetty milloin mistäkin.
Football Factory perustuu John Kingin samannimiseen kirjaan, jonka Nick Love myöhemmin käsikirjoitti ja ohjasi valkokankaalle asti. Tuloksena on kuvia kumartelematon, väkivaltainen ja "britti-cooli" elokuva-elämys, joka tuntuu kotisohvaltakin katsottuna oudon viihdyttävältä lähinnä uskomattoman hyvän soundtrackinsä ansiosta. Itse elokuva kertoo jokseenkin turhautuneesta 30-kymppisestä britti-miehestä, Tommystä (mainio Danny Dyer), jonka elämän tarkoitus on viikonlopuissa, jolloin paineita voi purkaa tappelemalla, harrastamalla irtosuhteita ja vetämällä päihteitä. No, homma menee lähinnä tappelun puolelle, kun Chelsean "tosi-fanit" kohtaavat muiden seurojen samanhenkisiä faneja. Turpaan vedetään säälittä, eikä Dannyn tarvitse yksin riehua: isohkon kaveripiirin ja hyvän ystävän Rodin (tasapaksu Neil Maskell) kanssa sekoilulle ei näy iitä saatika pistettä. Rodin lisäksi mukana hengailee rujo sosiopaatti Billy (särmikäs ja loistava Frank Harper) ja nuori varasteleva paskiainen Zeberdee (Roland Manookian) isoisä Billin (tv-sarja Lovejoystä tuttu ja karismaattinen Dudley Sutton) yrittäessä varoivaisesti johtaa Tommyä toisille raiteille.
Toisin kuitenkin käy: jo ensimmäisestä freimistä alkaen on selvää, mihin Tommyn matka vie. Monien vääntöjen ja tappeluiden kautta Tommyn matka vie kohti verivihollista, Millwallia, vastaan käytävää kahakkaa, jossa ei nyrkkeillä ainakaan vanhojen kunniakäsitysten mukaan. Dyerin käsissä Tommy on kuin muutoshaluton muuttolintu: poiskaan ei tahdo lähteä, eikä elämälle tunnu löytyvän mitään muuta kuin tappelu. Mitä muutakaan lauantai-iltana voisi tehdä? Lausahdus, joka sattuu olemaan elokuvan punainen lanka, ei ole tyhjästä revitty: vaikka ohjaaja Love yrittääkin tarjoilla muutamia syitä jalkapallohullujen englantilaisten huliganismiin mm. kulttuuriperinnöstä ja rikollisuudesta, on syyt jossain muualla. Love yrittääkin näyttää huliganismin syyn olevan yhteenkuuluvuuden tunteessa, ehdottomassa tahtotilassa, jossa joukossa on voimaa. Tuloksena on vakaat kättelyt pubissa, puheet tuoppien ääressä ja joukkotappelut. Love menee jopa niin pitkälle, että huliganismi näyttää romantisoidulta, nykyaikaiselta kyläpainilta, jossa eräänlainen lokaalinen nationalismi nostaa päätään. Erikoista kuitenkin on, että ilmiö, joka puhuttaa ja pelotuttaa Eurooppaa nostetaan ikäänkuin jalustalle nimenomaan yksilön näkökulmasta tavalla, jonka tarkoitus on nimenomaan viihdyttää katsojaa.
Football Factory on nimenomaan elokuva, joka antaa uniikin, jopa anarkistisensa, tervehdyksensä katsojalleen saaden katsojan välillä jopa ekstaasiin tarkkaan valituilla musiikkivalinnoillaan, jotka kulkevat aina rämäkästä punkista tanssijalkaa vipattavaan tranceen asti. En varmasti ole kovinkaa paljon väärässä väittäessäni, että elokuvassa on yksi parhaimmista kuulemistani soundtrackeista. Kokonaisuutena Football Factory onkin sitten jotain erikoista elokuvaa: draama, jonka tarkoitus ei ole pysäyttää katsojaa, vaan pikemminkin vapauttaa nauttimaan tästä väkivaltaisesta, kömpelöstä ja glorifioidusta katujen baletista, joka saa Lontoon sivukadut näyttämään vaarallisilta paikoilta kantaa vääränlaisia värejä.
Summary
Genret: draama
Kesto: 91 min
Ohjaaja: Nick Love
Pääosissa: Danny Dyer,Frank Harper,Roland Manookian,Neil Maskell,Tamer Hassan,Dudley Sutton
Valmistusmaa: Iso-Britannia
Valmistusvuosi: 2004