Tahraton mieli

Charlie Kaufmanin aiemmin kirjoittamat elokuvat kuten Being John Malkovich ja Adaption ovat tunnettuja omanlaatuisesta ajatuksen kulustaan. Täten myös kunnollisen arvostelun kirjoittaminen elokuvasta muuttuu hankalaksi. Kaufman onkin luultavasti yksi elokuvakriitikon pahimmista painajaisista. Ei tosin negatiivisessa mielessä vaan juuri näiden omia teitään kulkevien ja persoonallisesti etenevien juontensa takia. Eternal Sunshine of the Spotless Mind ei myöskään tee tästä poikkeusta. Elokuva alkaa suhteellisen normaalilla joskin hitusen Alejandro Gonzaléz Inárritua lainailevalla rosoisella ohjaustyylillä, mikä sopii aivan mainiosti elokuvan yleisilmeeseen.

Katsojalle paljastetaan Joel Barish (Jim Carrey) nimisen, maailmalle varsin mitättömän, henkilön elämää. Hän herää, pukeutuu, lähtee töihin… ja yhtäkkiä päättää ottaa hatkat ja lähteä hetken mielijohteesta kohti Montauk nimistä uimarantaa… tammikuussa. Siellä hän tapaa oudon naisen, Clementine Kruczynskin (Kate Winslet), johon hän tuntee mystistä vetoa, mutta ei vielä rohkene kysyä häneltä mitään. Joelin matkatessa kotiin illalla, Clementine kuitenkin rupeaa juttelemaan ja he alkavat seurustella. Tätä pidemmälle elokuvaa on hankala selittää spoilaamatta ja sen selittäminenkin olisi hankalaa. Yhtäkkiä tulee tunne, kuin olisi jäänyt seisomaan tyhjän päälle ja juoni lähtee ennen näkemättömällä tavalla kuljettamaan katsojaa eteenpäin Joelin sielunelämään paljastaen aina uusia, toinen toistaan ihmeellisempiä asioita, ‘tahrattomasta mielestä’. Mielenkiintoisena pikku seikkana mainittakoon, että alkutekstit tulevat vasta n. 20min päästä elokuvan alusta, mikä oli mielenkiintoinen ratkaisu ohjaajalta.

Elokuva on ranskalaista syntyperää olevan Michel Gondryn ohjaama ja yhteistyössä Charlie Kaufmanin kanssa kirjoitettu. Vaikka Michel Gondryn ohjaus ei ole millään tavoin huonoa, Charlie Kaufmanin huima käsikirjoitus antaa elokuvalle kummasti nosteita, kuten varmasti myös herra Kaufmanin urallekin. Kaufmanin käsikirjoittajan taitoja voi hyvin kuvata sanomalla, ettei tämän elokuvan käsikirjoitus ollut ehkä aivan yhtä hyvä, kuin Kaufmanin aiemmin kirjoittaman Being John Malkovichin mutta silti itse elokuva löytyy imdb:n top250-listan sijan 50 tienoilta. Siihen, onko elokuva yliarvostettu vai ei, on vaikea ottaa kantaa.

Elokuvan musiikkivalinnat ovat hyviä ja sopivat teemaan mainiosti. Elokuvassa on myös suhteellisen paljon hyvää kevyttä huumoria minkä katsoja joko löytää itse, tai ei sitten ollenkaan. Puhdasluontoiseksi komediaksi sitä on kuitenkin vaikea luokitella. Pääpiirteissään sen voisi sanoa olevan fantasia-draama.

Jim Carrey on tehnyt radikaalin muutoksen näyttelijänsuorituksissaan sitten uransa alkuaikojen, jolloin hän tuli tutuksi katsojille eräänlaisena kuminaamana. Carrey esittää Joel Barishia hyvin. Carrey on, kuin luotu tälläisiin rooleihin hieman rehevöityneiden kasvojensa puolesta mutta roolisuorituksista puhuttaessa hän sortuu kuitenkin liikaan ilmehtimiseen yrittäessään esittää tunteitaan vakavasti. On toisaalta kuitenkin hankala sanoa johtuvatko Carreyn, lähestulkoon Tom Hanksin näyttelijänsuorituksia tasaisuudessaan muistuttavat, samankaltaiset näyttelijänsuoritukset ohjaajien luomasta ‘Carrey-visiosta’ vai Carrey:stä itsestään.

Moni on myös kehunut Kate Winsletille Oscar-ehdokkuudenkin tuonutta roolisuoritusta erittäin impulsiivisena ja mieleltään epävakaana Clementinenä. Edellä mainittua ei käy kieltäminen mutta mielessä kävi elokuvan aikana useammin kuin kerran, että ehkäpä Clementinen rooliin olisi sopinut joku muu paremmin. Tähän ajatukseen saattoivat pahasti vaikuttaa ennakkoluuloni Winsletiä kohtaan, tai Winsletin ulkonäkö elokuvassa ylipäätänsä, mutta hän ei jotenkin vain iskeytynyt mieleeni niin mainiosti, kuin ehkä olisi ohjaaja halunnut. Tämä olikin oikeastaan ainut vähääkään negatiivista muistuttava asia elokuvasta ja sitä tuskin voidaan edes pitää virheenä. Hoitaahan Winslet kuitenkin kunnialla tehtävänsä läpi.

Sivunäyttelijä-suorituksista sen verran, että Elijah Wood loistaa Patrickina. Kirsten Dunst taas vetää aavistuksen perinteisemmän roolin Maryna eikä jaksa säväyttää yhtälailla. Ehkäpä odotin Kirsteniltä aavistuksen liikaa jo mennessäni katsomaan kyseistä elokuvaa.

Tahraton mieli kannattaa katsoa. Se on kuitenkin ehdottomasti yksi vuoden 2004 parhaista elokuvista persoonallisuutensa ja varsin mainion käsikirjoituksensa vuoksi. Elokuvaa katsomaan lähtiessä kannattaa kuitenkin muistaa sen vaativan täydellistä keskittymistä katsojalta. Möliseviin edessä istujiin kannattaa siis hyvissä ajoin reagoida, ettei elokuva pääse kiitämään ohi. Jos näin pääsee käymään, tämä, n. 110 minuuttia minkä sen edessä viettää, on luultavasti päässyt kulumaan hukkaan.