Night Visions Maximum Halloween 3023

Puheet jokavuotisesta elokuvafestivaalista saavuttivat tietyn Whatsapp-ryhmän jo hyvissä ajoin. Alettiin puhua, alettiin valmistautua ja alettiin vaatia kotoa lupaa mennä katsomaan jokavuotinen, päräyttävä, paketti elokuvia maratonyöhön. Kun elokuvat julkistettiin, oli innokkaimmilla aikeena varata hotelli (kylvyllä tai muuten ei aleta) ja sitä alettiin hoitaa itsenäisesti. Ja kun lipunmyynti alkoi oli hekumallinen keskustelu katsottavista elokuvista jo käyty ja sen jälkeen raha puhui; oli aika lähteä Night Visions Maximum Halloween 3023 festareille!

Ja mikä kokemus se olikaan! Upeita ihmisiä, upea tunnelma elokuvakirppistelyn ohella, kateprosenttien arvailua ravintolassa ja kolmen viattoman miehen high fivet upeille elokuville, joita näimme pitkin yötä. Tämä on kooste niistä elokuvista ja kooste siitä, mihin Night Visions tänä vuonna minut, Pasin ja Ramin vei.

Mutta oliko Night Visions tämän vuoden “valtakunnan yllättävin elokuvafestivaali”? Omalla tavallaan oli, koska ainakaan tänä vuonna meidän silmiemme eteen ei heitetty silmiä kirvelevää kuonaa, vaan ihan aidosti laadukkaita, huolella tehtyjä, elokuvia.

Restore Point

Maratonin kenties parhaasta elämyksestä vastasi tsekkiläisen Robert Hlozin ensiohjaus Restore Point, jonka neo noir muistutti minua paljon Blade Runnerista ja teemaltaan vielä enemmän Alternative Carbonista (taisipa Hloz kertoa myös haastattelussa (kyllä, mies oli paikan päällä) lempielokuvakseen Minority Reportin myös). Tämä ensimmäinen tsekkiläinen tieteiselokuva 40 vuoteen toi katsojalle esiin rauhallisen, mutta omalla tavalla väkivaltaisen maailman, jossa kuolemaa pelättiin melkein enemmän kuin elämää. Tuloksena vaarallinen takaa-ajo, kun terroristit (jotka pitävät kuolemasta takaisin palautusta luonnottomana) iskevät järjestelmän ytimeen. Andrea Mohylovan näyttelemä agentti Em saakin venyä melkoisiin suorituksiin mysteeriä ratkaistessaan vältellessään samalla sekä omia, että terroristeja.

Restore Point venyy pienellä, kahden miljoonan euron, budjetilla omissa silmissään taivaalliseen suoritukseen, jota voi perustella moneltakin eri kulmalta. Milloin Skodat ja erityisesti “ikivanha” Citroen XM on näyttänyt näin hyvältä tieteiselokuvassa osittain erikoistehosteiden avulla? Ei varmasti milloinkaan ja kun mukaan luodaan koukuttava tarina, hyvät näyttelijäntyöt, niin omissa silmissä Hollywoodin remake voi olla lähempänä kuin arvaattekaan, vaikka ohjaaja yritti sitä mielestäni ainakin jollain tasolla kiistää.

The Last Voyage of the Demeter

Norjasta kotoisin oleva André Øvredal on oikeasti aika mielenkiintoinen ohjaaja; hänen menneisyydestään löytyy Troll Hunter ja aikoinaan Night Visions -festivaaleilla nähty The Autopsy of Jane Doe (muistaakseni, voin olla väärässä), joten Bram Strokerin Draculasta spin-offiksi tehty The Last Voyage of the Demeter on mielenkiintoinen ja tervetullut lisä minulle ja varmasti monelle muulle katsojalle. Kun mukaan on saatu veteraaninäyttelijä Liam Cunningham (joka on elokuvassa äärettömän karismaattinen) ja joukko muita hyviä näyttelijöitä, on kasassa tiivistunnelmainen ja viihdyttävä kaksituntinen.

Silti, on elokuvassa ongelmiakin, sillä Draculasta itsestään on tehty täysin vieras hahmo verrattuna sille, mitä Dracula oli “Bram Stoker’s Dracula” elokuvassa Gary Oldmanin toimesta. Tässä elokuvassa Dracula on vain siivekäs tehostemöykky ja hirviö, jolla ei ole uhreilleen juuri mitään sanottavaa. Sen lopputulemana on vain ahdas, huutoja ja pelkoa sisältävä taistelu, jossa ei ihmiskunnan puolelta voittajia ole. Elokuvan lopuksi keskustelimme varsin samanmielisesti: “katsoisimmeko joskus tämän elokuvan uudestaan”? Vastaus on siihen, että todennäköisesti emme.

The Sacrifice Game

Sitä odottaa näkevänsä jotain Screamin tyyppistä slasheria, mutta yllättyy, kun ohjaaja Jenn Wexler heittää valkokankaalle sellaista sekoilua ja demonista kauhua, että mielenkiinto nousee hetkessä taivaisiin. Ja kaikkea johtaa Disneyn elokuvasta (Alladin) joillekin tuttu Mena Massoud sekoilun johtaessa koko ajan isompiin ongelmiin. Eikä pahinta ole Massoudin lähes maaninen hymy ja tahallaan ylinäyttely tai Chloë Levinen viattomuus ja raivokkuus, vaan vasta 16-vuotiaan Georgia Ackenin silmät, joiden takaa paljastuu omanlaisensa petos ja pahuus.

Ymmärrän, että The Sacrifice Game on elokuva, joka voi jakaa mielipiteitä. Porukkaa puukotetaan kotona, keittiön pöydällä ja pöydän ympärillä ja mustaa huumoria viljellään naurunremakan arvoisesti. Kuitenkin itse Friday 13th sekoilua ja montaa muuta sekoilua katsoneena väitän, että Wexlerin elokuva on hyvä neljän tähden arvoinen suoritus, jossa oletettavasti kohtuullisen pienellä budjetilla on saatu aikaiseksi kahjo demonin manaus ja slasher, jossa sääliä ei hirveästi jaeta edes viattomien kesken. Pidin tästä ja niin piti koko porukkamme; tämä oli Night Visionille hyvin tyypillinen, päräyttävä, pläjäys.

Suitable Flesh

“Mitä helvettiä!?!?”

Siinä on ensimmäinen aito reaktio, kun Joe Lynchin elokuva, Suitable Flesh, on päättynyt. Yhtäkkiä Heather Grahamin tähdittämä elokuva on tunkeutunut syvälle sellaiseen hämmennykseen, josta katsoja ei pääse ehkä milloinkaan ulos. Ja miksi pääsisi, sillä Lynchin elokuva on sellainen keholeikki, että sen järjestä ja hulluudesta voidaan olla montaa mieltä.

Itse olen sitä mieltä, että Suitable Flesh on hyvä elokuva, joka pitkästä aikaa onnistuu tuomaan Lovecraftia yleisön arvosteltavaksi. Se tapa, jolla elokuva vain esitellään, on hurja ja outo, enkä kykene vielä tänäänkään päättämään, että onko elokuva edes yritetty tehdä täysin tosissaan. Ainakin päähenkilöiden näyttely menee jossain kohtauksissa niin luonnottomaksi, että jotenkin aistin, että elokuvan jokaista osa-aluetta ei tule ottaa vakavasti, mutta toisaalta taas… Mene ja tiedä: mustan huumorin sävyttämä elokuva on omituinen, rohkea ja jostain syystä toimiva kokonaisuus, jossa Grahamin näyttelemä psykiatri joutuu keholeikkiin vastaanotolle eksyvän nuoren (Judah Lewis) kanssa. Löysästä alusta elokuva kiihtyy sellaiseen nopeuteen, että ruumishuoneella tapahtuvat asiat kummittelevat vielä katsojaa huomennakin.

Topakk

Night Visions kertoo tästä elokuvasta, että se on “voittokulussa” elokuvafestivaalien kautta ja suoraan sanoen minun on vaikeaa ymmärtää sitä, sillä filippiiniläinen brutaali toimintaelokuva, Topakk, on ihan järjetöntä skeidaa, joka on koristeltu luodeilla. Asiaa ei auta ilmeetön ja täysin karismansa menettänyt pääosan esittäjä Arjo Atayde, joka on iso nimi toki Filippiineillä. Länsimaiseen makuun tämä miltei kaksituntinen on liikaa, sillä kaikki on nähty aiemmin jo paremmin tehtynä vaikka missä elokuvassa (kuten Raid, Dredd, jne). Nyt tuloksena on alkuvirittelyn jälkeen uskomaton ammuskelu, jossa kulutetaan luoteja varmaankin yhden ammustehtaan vuosituotannon verran.

Jotain elokuvasta kertoo oikeasti se, että elokuvan lopussa kerrotaan, kuinka se on omistettu sodassa menehtyneille sotilaille tai jotain muuta sellaista ja kun festivaaliyleisö näki sen, niin spontaani nauru raikui. Enkä yhtään ihmettele, sillä tässä elokuvassa tapetaan enemmän ihmisiä kuin Hot Shots 2:ssa ja mässäillään verellä enemmän kuin missään vampyyri-elokuvassa Bladen suihkukohtaus mukaanlukien. Totuus on tietenkin tuolla jossain, mutta tällaisesta väkivalta-mätöstä pitäisi pitää tauko tai sitten keksiä jotain oikeasti uutta.

Mad Cats

Nokkela ja erilainen toimintaelokuva; se tulee ensimmäisenä mieleen tästä japanilaisesta outolinnusta, jossa kaksi luuseria syöksyvät pelastamaan toisen veljeä kissojen (jotka ovat naisia) kynsistä. Reiki Tsunon käsikirjoitus ja ohjaus tuovat katsojalle juuri sitä uutta näkökulmaa toimintaelokuvien genreen, mitä ei olla ihan hetkeen nähty. Mad Cats onkin “save me”-tarinaa sekoitettuna “pahoilla” ihmisillä, jotka käyttäytyvät kuin kissat. Se tuottaa katsojalle nauruja mustan huumorin säestyksellä, kun luuseriukkojen vastukset eivät lopulta edes hevillä kuole, kun heillä on yhdeksän elämää, kuten kissoilla. Mokailujen kautta kuitenkin marssitaan lopulta voittoon, vaikka kaikki ennusmerkit sanovat toisin.

Mad Cats oli ihan okei lopetus minun ja Pasin yölle, jonka jälkeen junamatka takaisin kohti kotikulmia alkoi. Rami puolestaan jäi vielä teatteriin taistelemaan kaksi elokuvaa, joista päätösleffa Dragon Lives Again oli jo niin outoa settiä, että Ramin oli pakko kalibroida omaa “mitävittua”-asteikkoaan uusiksi ja G.B.H. – Grievous Bodily Harm niin myötähäpeän täyttämää homoeroottista machoilua, että ensi vuonna pelipaikoille saavutaan luultavasti uudella asteikolla kaiken mahdollisen suhteen. Kiitos Night Visions!