Dungeons & Dragons: Honor Among Thieves

Joskus yli kaksikymmentä vuotta sitten Courtney Solomon ohjasi elokuvan nimeltä Dungeon & Dragons, ja käsi sydämellä tätä voidaan kutsua ehkä yhdeksi aikakautemme huonoimmaksi elokuvaksi. Onneksi tällä elokuvalla ei ole mitään tekemistä tuon tekeleen kanssa, ja ainoastaan maailma, jossa pyöritään, on se vanha tuttu jo 70-luvulla Yhdysvaltoja vallannut lautaroolipeli, josta tuli ehkä suosituin roolipeli maailmassa minkä tunnemme. Myös saman nimisiä tietokonepelejä on tehty lukemattomia, joten voidaan ehkä vähintäänkin väittää, että maailma, johon tämän elokuvan myötä sukelletaan, on suurimmalle osalle maailman nörteistä jollain tavalla tuttu.

Mutta välttääkö tämä Daleyn ja Goldsteinin versio isoimmat ansakuopat, joita tämän tyyppisellä fantasiamaailma elokuvalla tulee eteen. Noh, jos kauniisti sanotaan niin en vajonnut koomaan elokuvan aikana, eikä mieleni tehnyt satuttaa itseäni, joten aivan sysipaskasta elokuvasta ei voida puhua. Elokuvan näyttelijäkaarti nimittäin on hämmentävän nimekäs, sillä itse uudenpolven Kirk, eli Chris pine on astunut pääroolin saappaisiin Edgin nimisenä ”sankarina” jonka ehkä suurin apu itse elokuvassa on vitsien laukominen ja suunnitelmien tekeminen. Toisena päähenkilönä häärii vanha tuttu mutruhuuli Michelle Rodriguez, ja hämmentävää kyllä naikkonen istuu Holgan rooliinsa kuin hanska käteen. Jotain tosin kertoo elokuvan tasosta, kun voidaan todeta, että Rodriguez ei todellakaan ole elokuvan heikoin lenkki.

Elokuvan heikoin lenkki on nimittäin sen aivan poskettoman monipolvinen juoni, jossa ei ajoittain ole päätä eikä sitä kuuluisaa häntää. Maailma nyt on se minkä nimikin kertoo, ja hahmot eittämättä on kaivettu vastaamaan näitä karaktäärejä, mutta jos elokuvassa ei oikein pidä kenestäkään henkilöstä niin itse tapahtumillakaan ei ole oikein mitään merkitystä. Lyhykäisyydessään tarina on Edginin kasvutarina ikuisesta epäonnistujasta ja taivaanrannan maalarista sankariksi sen pohjalta, että ainoa hyvä asia minkä hän elämässään oli saavuttanut, oli tytär. Tähän epäfunktionaaliseen perheeseen kuuluu siis myös Holga, mutta ei missään romanttisessa mielessä, sillä Holga on soturinaisia, joka antaa nyrkkien hoitaa puhumisen. Näiden kahden päähenkilön lisäksi tähän iloiseen joukkoon kuuluu Hugh Grantin esittämä Forge joka vetää limaisuudellaan vertoja rupikonnalle. Mukana on myös Justice Smithin esittämä ”wannabe” taikuri sekä Daisy Headin eisttämä oikea noita Sofina.

Juonta ei voi oikein järkevästi käydä edes läpi, mutta jo nimikin kertoo, että varkaiden kesken ei ole mitään häpyä ja kaikki pettää kaikkia ja lopuksi paha saa palkkansa. Näinhän nämä aina menee. Toiminta on ajoittain jopa hengästyttävän intensiivistä ja tehosteet ovat ainakin välttävällä tasolla, että elokuvan immersio ei kärsi liikaa. Touhua ja tohinaa on sen sijaan enemmän kuin tarpeeksi, ja henkilöiden motiivit ja toiminta heittävät kesken elokuvan aina häränpyllyä. Vitsit ovat enimmäkseen huonoja ja tuntuu että Pine on tullut ottamaan vain palkan vastaan. Näitä miekka ja magia leffoja on vain vaikea tehdä niin että niitä voisi edes välttävästi ottaa tosissaan tai niistä voisi ylipäätään nauttia. Mitään ei nimittäin selitetä maailmasta, ja hahmoja tulee ja menee. Lopussa katsojalla on pieni päänsärky ja harmitus, että mitään ei oikein jäänyt käteen. Ainoat syyt katsoa tämä, on järjetön DnD fanitus, ja Michelle Rodriguezin huikeat manööverit toimintakohtauksissa. Muuten käsissä on 70-lukulainen lautapeli pökäle, joka on ryyditetty nykyajan tehosteilla.