Indiana Jones and the Dial of Destiny

Kaikki, jotka vähänkin ovat seuranneet elokuvia viimeisen 15 vuoden aikana ovat tulleet varmasti siihen lopputulokseen, että olisi ollut harmi, jos edellinen Indiana Jonesin seikkailu kristallikallon kanssa olisi jäänyt viimeiseksi sitaatiksi tästä ikonisesta hahmosta. Pitkään jo tosin näytti siltä, että näin olisi käynyt, mutta joskus selluloidi jumalat läpsäyttävät katsojaa poskelle todeten, että eipäs heitetä vielä kirvestä kaivoon. Steven Spielberg sekä George Lucas ovat vihdoin luopuneet lempilapsestaan ja antaneet ohjat loisteliaan James Mangoldin käsiin, joka viimeksi loisti Balen ja Damonin tähdittämässä Shelby Ford elokuvassa. Käsikirjoittajiksi ollaan saatu myös loisteliaat Butterworthit sekä David Koepp joilla meriittejä on lähes 40 vuoden ajalta. Saisiko Indy siis ansaitsemansa viimeisen ratsastuksen?

Elokuvan lähtöasetelma lupaa hyvää. Mukana on taas vanhat kunnon natsit ja elokuvan epilogina toimii mukaansa tempaava 40-luvun natsisaksa, jossa Hitler on jo lyöty ja natsit harjoittavat poltetun maan taktiikkaa jonne Indy on löytänyt tiensä yrittäen pelastaa arvokkaita museoesineitä. Mutta hetkonen, Harrison Ford on lähes 80-vuotias kuvaushetkellä, joten miten hän istuu nelikymppisen indyn saappaisiin? Tästä aiheesta on jo käyty tuhat ja yksi keskustelua eri haastatteluissa, joten en syvenny siihen sen enempää, kuin toteamalla että jälki on suorastaan hämmentävän hyvää. Ajoittain aivot sanovat, että ruudulla on CGI indy, mutta hän näyttää niin aidolta itseltään, että illuusio säilyy loppuun asti. Toki nelikymppinen Indy esiintyy vain tässä alkukohtauksessa ja myöhemmin Ford pääsee näyttelemään oman ikäistä vanhaa professoria, joka kutsutaan vielä viimeiseen seikkailuun.

Vauhdikkaan epilogin jälkeen, jossa jälleen päästiin vanhan kunnon seikkailun makuun ja vakuutetaan katsojat, että Indy elokuville tyypilliset ”läheltäpiti” tilanteet ovat edelleen läsnä. Myös elokuvan pahikset sekä historialliset aarteet saavat katsojat innostumaan, vaikka pääpalkinto vaihtuukin lennossa. Kuten elokuvan nimi kertoo, tällä kertaa metsästetään vanhaa Arkhimeden kelloa nimeltään Antikytheran kone. Väitetään että tällä laitteella olisi jotain salaisia voimia, mutta kukaan ei tiedä varmaksi, ja Indy nyt ei usko mihinkään ”hokkus-pokkus” taikaan muutenkaan. Mutta kun tarina nytkähtää vuoteen 1969 ja ensimmäiseen kuulentoon, on eläkkeelle jäävä Indy kohdattava oma ikääntyvä sisäinen kellonsa jäädessään eläkkeelle professorin hommista ja samalla törmätä vanhan kollegansa tyttäreen Helenaan.  Tästä alkaakin Indiana Jonesin viimeinen seikkailu, jossa nähdään jälleen samoja vanhoja elementtejä kuin aikoinaan ja ainakin allekirjoittaneella jännitystä onnistuttiin todella luomaan itse tapahtumiin.

Indiana Jones: I don’t believe in magic. But a few times in my life, I’ve seen things. Things I can’t explain. And I’ve come to believe it’s not so much about what you believe, it’s how hard you believe it.

Osasyy jouhevaan tarinaan tuo toki hahmot ja heitä esittävät näyttelijät. Harrison Ford istuu tohtori Jonesin rooliin niin vaivatta että ihan kuin aikaakaan ei olisi kulunut vuoden 1981 ja nyt välillä. Mutta Helena Shawta esittävä Phoebe Waller-Bridge on suorastaan loistelias. Vaikka hahmoa on välillä todella vaikea ottaa tosissaan johtuen hänen edellisistä töistään BBC:n Fleabagissa, niin ei ole epäilystäkään hänen osaamisestaan. Kemiat Fordin kanssa osuvat loisteliaasti yhteen. Pahiksen rooliin pääsee Tanskan lahja maailmalle Mads Mikkelsen joka on niin limainen vanha natsi että hänet voisi ihan hyvin kuvitella 30-luvun saksaan. Mutta jos Mikkelsenin esittämä Dr Voller on hyvä, niin on myös Boyd Hollbrookin esittämä Klaber jonka viikset ovat suorastaan härskit. Pitkin leffaa saadaan myös nauttia John Rhys-Davisin Sallahista, sekä Antonio Banderasin esittämästä vanhasta kreikkalaisesta kalastajasta.

Dr. Voller: You should have stayed in New York.

Indiana Jones: You should have stayed out of Poland.

Indiana Jones ja Dial of Destiny palauttaa ainakin osittain vahnan kunnon seikkailun hengen ja tuo arvoisensa päätöksen tähän elokuvasaagaan. Rytmitys ja hahmot ovat tällä kertaa huomattavan paljon parempia kuin kristallikallossa ja itse tarinakin pysyy jotakuinkin uskottavana Indyn universumissa. Ford on aivan järisyttävän kovassa kunnossa, ja vaikka hänen marinansa ja vanhan miehen murina välillä on jopa ärsyttävää, niin heitot vanhoista elokuvista tuovat tällaiselle vanhan liiton fanille hymyn huulille. Tottahan sekin on, että tässä ratsastetaan vanhojen katsojien nostalgian nälällä ja ei tämä elokuva itsenäisenä elokuvana olisi läheskään niin hyvä. Maailma on muuttunut paljon 40 vuodessa, ja valitettavasti elokuvat siinä samalla. Mutta sanoa että tämä olisi huono elokuva, olisi sama kuin yrittäisi itse olla taas 10-vuotias ja odottaa samoja fiiliksiä kuin aikanaan. Nyt Indy saa arvoisensa tarinan päätöksen ja kukaan vähääkään tästä elokuvasarjasta pitävä ei voi välttää pieniä kylmiä väreitä, kun legendaarinen John Williamsin tunnari lähtee soimaan.