Courage Under Fire

1996 julkaistu Denzel Washingtonin tähdittämä sotadraama, Courage Under Fire, on taustoiltaan mielenkiintoinen elokuva. Sen on käsikirjoittanut Nick of Timen tehnyt Patrick Sheane Duncan ja ohjannut vielä työteliäämpi ja kiinnostavampi mies, Edward Zwick. Zwick on hauska mies, sillä suhteellisen vähän ohjannut (mutta ohjannut kuitenkin 2006 julkaistun Blood Diamondin ja mm. 2016 julkaistun Jack Reacherin jatko-osan ja saanut vielä aikoinaan tuottajana kaksi Oscaria) käsikirjoittaja-ohjaaja-tuottaja on päässyt ohjaamaan melkoisia tähtiä aina Washingtonista Meg Ryaniin ja nuoreen Matt Damoniin. Tuloksena on pientä patriotismia, draamaa ja sankaruutta pursuava elokuva, jossa sotadraumoista alkoholisoitunut eversti tutkii postuumisti taistelussa kaatuneen kapteenin todellista sankaruutta. Tähän tutkimiseen Zwick tarvitsee kaksi tuntia, litroittain viskiä ja krapulaisen Washingtonin aurinkolaseihin.

Elokuvan näyttelijät ovat leffassa pääosin vain töissä. Washington vetää tutulla, 90-lukulaisella, manööverilla roolinsa tutun turvallisesti läpi sen kummemmin miettimättä, eikä hänen roolihahmoltaan tule esiin oikein tunnetta tai yhtään mitään muutakaan. Michael Moriarty on kuin Kovan lain syyttäjä kenraalina, Meg Ryanin roolitus on mennyt jollain oudolla tavalla aivan poskelleen ja nuori ja hoikka Matt Damon on niin herkillä, että hän taitaa jo mielessään treenailla Good Will Huntingia varten. Yllättävintä kenties on se, että parhaimman roolisuorituksen vetää kokenut Lou Diamond Phillips, jonka roolihahmossa on sentään “sitä jotain”, joka tuo elokuvaan ripauksen tunnetta ja elämää.

Courage Under Fire näyttää rehellisesti ysäri-elokuvalta: se on rakennettu yhden näyttelijän ympärille, jonka tovereiksi on raahattu erilaisia näyttelijöitä jämäosille. Teknisesti taitava, tarinallisesti tuhnu ja draamallisesti valju elokuva on kuitenkin rutiinilla läpi vedetty perussuositus, joka aikoinaan riitti helposti keräämään yli 100 miljoonan dollarin (kyllä, oikeasti) lipputulot. Se tuntuu hurjalta, kun vastaavanlaisia elokuvia tehdään nykyään suoraan suoratoistoon ja monesti niissä on enemmän ideaa ja yritystä kuin tässä alkoholin, panssarien ja sankaruuden kolmiodraamassa. Ja koska kyse on 90-luvusta ja amerikkalaisesta elokuvasta, niin kyse on myös siitä, että asiat menevät oikein ja oikeamielisyys voittaa. Sitä peruskatsoja 90-luvulla halusi ja sitä hän sai tällä Zwickin kömpelöllä pätkällä.