The Witcher – Season 1

The Witcher on Netflixin uusimpia isoja satsauksia ja siitä on puhuttu lehdistössä (tai somessa) niin paljon, etten ole itsekään jäänyt varjojen maille tässä asiassa. Itse asiassa moni saattaa luulla, että sarja perustuu melko kuuluisaan pelisarjaan, vaikka totuus on se, että Noituri perustuu puolalaisen Andrzej Sapkowskin kirjoittamaan kirjasarjaan. Itse en ole näitä kirjoja, saatika pelejä, kahlannut läpi, joten pääsin sitä myöten sarjaa tuijottamaan niin sanotusti puhtaalta pöydältä. Itseasiassa jopa suurin odotuksin, mutta pienin saavutuksin. Sarja kun yrittää liikaa olla Game of Thrones, kun sen pitäisi olla oma itsensä.

Moni asia tässä sarjassa yllätyttää ja oudoksuttaa; sekava tarinankerronta, toimimattomat henkilökemiat, sekä ylenpalttinen alastomuus, joka sinänsä ei haittaa, jos sillä olisi jokin tarkoitus. Nyt sillä ei oikeastaan ole ja sarjan pyhitetty katsoja pääsee tarkastelemaan Anya Chalotran näyttelemän Yenneferin alastonta vartaloa lähes kiusallisen pitkään pitkin sarjaa. Muuten kyse on taas omalla tavallaan vallasta, väkivallasta ja fantasiasta, kun katsoja seuraa miltei kiinnostuneena Geralt Rivialaisen (mahtipontisesti Valkoinen susi) seikkailuja ympäri moraalitonta valtakuntaa likaisen ja yksinkertaisen rahvaan keskellä.

Sarjan ohjaajat eivät ole saaneet sarjan ensimmäisellä tuotantokaudella näyttelijöistään kaikkea irti, ellei Henry Cavillia lasketa, joka lähes yksinään kannattelee muuten oudosti käyttäytyvää tuotantokautta. Hän on todella panostanut rooliinsa pumpaten itsensä salilla sellaiseen kuntoon, että jääkö rooli Teräsmiehenä jo kakkoseksi? Tuloksena on omalla tavallaan raivokas ja mieleenpainuva rooli, jonka itsevarmuudesta ja eläytymisestä seuraa pelkästään hyvää. Cavillin suoritus onkin ainoa asia, minkä takia sarjaa jaksaa seurata, kun muut vetävät tarinan ja ohjaajien tuella homman ihan lekkeriksi.

Jo aikaisemmin mainittu Anya Chalotra ylinäyttelee roolinsa ollen noitana niin luokseenpääsemätön ja jopa persoonaton tapaus, ettei hänen roolisuorituksestaan jää oikeastaan mitään mieleen. Nuori Freya Allen on taas hädässä olevana prinsessana enemmän kuin hädissään ja hukassa isossa roolissaan. Hänen hädästään taikka tunteistaan kun ei saa mitään irti. Kuningatar-äitiä näyttelevä Jodhi May (Viimeinen mohikaani) onnistuu pienessä sivuroolissaan puolestaan kohtuullisesti, joskin myös ylinäyttelevästi. On kuin lähes kaikki seuraisivat roolinsa puolesta ylinäyttelevää Joey Bateyta; he tanssivat, huutavat ja runoilevat aktinsa läpi ollen kuin suurella estradilla.

Koko sarjaa vaivaa se, etteivät ohjaajat ole onnistuneet pitämään ohjattaviaan aisoissa, joka johtaa jatkuvaan yliyrittämiseen ja suoranaiseen puuhailuun, jossa televisiosarjassa esiinnytään kuin teatterin lavalla siten, että kauimmaisessa penkkirivissäkin oleva katsoja kuulee pöyhkeilevät vuorosanat suurella tunteella, joka ei välity itse huutoa kauemmaksi.

Muuten Netflixin rahallinen panostus näkyy päätelaitteen ruudulla ja miljöö on sopivan likainen tälläiseen elämää lähes vihaavaan fantasiamaailmaan. Mudan seasta ei kuitenkaan helmiä löydy, eikä Cavill jaksa Bateyn runoillessa pitää koko sarjaa olkavarsillaan. Tuloksena on pettymys, jonka tunteisiin vetoavia kohtauksia ei edes huomaa. Mainittava on myös tarinankerronta, joka pomppii edestakaisin kuin pökerryksissä oleva jättiläishämähäkki. Siitä ei saa otetta kuin vasta tuotantokauden viimeisessä jaksossa.

Yksi jännittävimmistä kysymyksistä on ehkä monelle se, että onko Witcher uusi Game of Thrones? Vastaus on helppo: ei ole. Ei lähellekään.