Oli jälleen kulunut vuosi edellisestä elokuvamaratonista läpi yön kinopalatsin pienissä saleissa ja odotus olisi nyt ohi seuraavalle putkelle. Edessä olisi siis taas läpi yön mitä kummallisimpia elokuvia, joita ei varmasti tulisi näkemään missään muualla. Tällä kertaa suurin osa elokuvista tultaisiin näkemään poikkeuksellisesti 1 salissa, joten kuvaruudun koosta ei tulisi suolenpätkien näkeminen ainakaan olemaan kiinni. Kaverini Teron kanssa olimme siis jälleen valmistautuneet kofeiinipillerein ja avoimin mielin edessä olevaan koitokseen, ja lauantain ensimmäinen elokuva tärähtikin käyntiin jo hieman ennen kolmea. Aiheena tällä kertaa aina niin kutkuttavat Hait.
47 Meters Down: Uncaged (2019)
Haielokuva kyllä sopii Nightvisioniin kuin se kuuluisa moottorisaha vanhaan mummoon ja pieleen ei menty tälläkään kertaa. Elokuva on eräänlainen jatko-osa vuoden takaiselle elokuvalle 47 meters down, mutta toisin kuin tuossa teoksessa niin tässä klaustrofobiaa ei aiheuta haihäkki vaan pikemminkin sen puute. Tarina sijoittaa Meksikoon missä neljä nuorta amerikkalaistyttöä päättää vähän irroitella ja mennä luolasukeltamaan vanhaan vedenalaiseen Maya kaupunkiin. Kuten arvata saattaa neljä tyttöä koostavat aika perinteiset roolit tämän tyyppisissä elokuvissa, eli mukana on hurjapäätä, ujoa ja järjen ääntä eikä ole vaikea arvata ketkä tästä lopulta selviävät, jos selviävät. Alussa kaikki onkin uuh, ja aah hienoa, mutta eipä tarvitse kauaa odotella, kun kaikkien odottama vanha valkohai ilmestyy kuvioihin ja alkaa eloonjäämiskamppailu loppuvaa happea ja ympärillä pyöriviä haita vastaan.
Elokuvan tenho on todella hyvin toteutetuissa luolasukelluskohtauksissa ja katsoja todella vedetään klaustrofobiseen ja hengästyttävään kamppailuun mukaan. Muutamat pelottelukohtaukset todella lurauttivat lusikalliset housuun ja ohjaaja Johannes Robertsin luoma painostava musiikki ja äänet todella sopivat elokuvaan. Jos siis kärsii ahtaanpaikan kammosta niin tämä teos todelle piikittelee oikeita hermoja. Miinuksena voidaan kuitenkin mainita elokuvalle tiettyjen kliseiden liika viljeleminen ja ojasta allikkoon joutuminen alkaa käymään jo hermoille. Vai kuinka moni on kuullut vedenalaisista virtauksista, jotka ovat kuin joitain hurrikaaneja.
Kaiken kaikkiiaan 47 Meters down: Uncaged on hyvin tehty hai jännäri, jossa pääosan esittäjät Sophie Nélisse, Corinne Foxx, Brianne Tju ja Sistine Rose Stallone (kyllä luit oikein, eli kyseessä on todellakin Syltyn tytär) vetävät uskottavat suoritukset sukellusasut päällä. Vanha sarjajyrä John Corbett vetää myös mukiinmenevän suorituksen yhden tyttären isänä, ja hänen ”deep blue sea” kohtaukensa on jälleen täyttä kultaa. Hurmetta on myös mukavasti mukana ja vaikka elokuva on välillä todella epäuskottava, niin tällä saatiin kuitenkin festarit hyvin käyntiin.
Come to Daddy 2019
Illan toinen, ja samalla ehkä koko festarin paras elokuva käsittelee vähintäänkin hämärää isä-poika suhdetta jonka pääosissa nähdään itse Frodo, eli Elijah Wood. Come to daddy on ehkäpä yksi hämmentävimmistä elokuvista, joita olen pitkään aikaan nähnyt. Elijah Wood on varmasti saanut niin paljon rahaa sormusseikkailuilla, että miehellä on varaa nyt tehdä mitä lystää ja varsinkin tällaisia pienemmän budjetin elokuvia, joissa ei ainakaan haeta ikärajan toivossa lisää katsojia. Mutta mitä tässä elokuvassa sitten oikein tapahtuu. Woodin esittämä Norvald on Los Angelesin musabisneksessä vaikuttava hipsteri joka 30 vuoden tauon jälkeen kuulee isästään ensimmäistä kertaa kirjeen muodossa, jossa isä pyytää poikaa tulemaan kylään keskelle ei mitään järvenranta huvilalle. Ensi kosketus pojan ja isän välillä on vähintäänkin hämmentävä, ja katsojalle tulee mieleen, että miksi ihmeessä isä on ylipäätään pyytänyt poikaa kylään koska miesten välinen kommunikointi on todella rujoa ja vähättelevää. Norvald alkaa suorastaan pelätä isäänsä ja eipä aikaakaan, kun heidän riitansa saa kohtalokkaan käänteen. Mutta tästä elokuva vasta alkaakin.
Meno alkaa muistuttamaan ajoittain jopa kauhua, mutta mitä pidemmälle elokuva etenee sitä kummallisemmaksi tilanteet muuttuvat ja eipä aikaakaan kun meno alkaa muistuttamaan Sam Raimin aikaisempia teoksia. Verta ja irto-osia alkaa ilmestymään eetteriin ja Norvaldista alkaa kuoritumaan uusia puolia. Noloja tilanteita, härskiä kielenkäyttöä ja hauskoja yhteensattumia oleva pätkä toden totta viihdyttää hamaan loppuunsa saakka, ja lopputekstien rullatessa huomaa hymyilevänsä Elijah Woodin aivan maagiselle suoritukselle. Näitä lisää.
Synchronic (2019)
Kolmantena elokuvana nähdään pienen ruokatauon jälkeen aika puhdasta scifiä, joka onnistuu jopa hieman säväyttämään. Ohjaaja/käsikirjoittaja Justin Bensonin ja Aaron Mooreheadin neljäs täysipitkä elokuva on saanut jo vähän budjettia lisää, ja tuotos näyttääkin jo täysiveriseltä Hollywood elokuvalta. Tapahtumapaikkana on New Orleans ja lähinnä sen nurjat puolet, joissa ensihoitaja parivaljakko Steve ja Dennis hoitelevat aina vain karumpia tapauksia. Katsojat saattavat tunnistaa Steveä esittävän Anthony Mackien joka viimeksi nähtiin Marvelin Sam Wilsonina eli haukkana, sekä Dennisiä esittävän Jamie Dormanin Fifhty shades of grey trilogian tähtenä. Eli mukaan on saatu ihan korkean profiilin näyttelijöitä, ja se näkyy sekä hyvässä että pahassa.
Orleansin kaduilla on alkanut liikkua uusi muuntohuume nimeltään Synchronic. Steve ja Dennis alkavata ihmettelmään huumeen käyttäjien outoja vammoja, joita ei selitä pelkästään aineen vetäminen kitusiin. Samaan aikaan Dennis tuskailee avioliittonsa ja tyttärensä kanssa ja eipä aikaakaan, kun Dennisin tytär vetää tätä huumetta ja katoaa kuin maan nielemänä. Parivaljakko alkaakin tutkimaan tarkemmin mistä tässä uudessa huumeessa on kyse ja totuus tulee potkaisemaan katsojaa todella lujaa palleaseen. Elokuva saakin aivan uusia kierroksia ja eipä aikaakaan, kun sekä elokuvan hahmot että katsoja trippailevat ihan huolella.
Synchronic on uudenlainen lähestyminen vanhaan aiheeseen, mutta toimii siinä ajoittain loistavasti. Harmittavasti vain kaikkia paukkuja ei käytetä ja jotenkin ehkä budjetin kasvaminen on vienyt tiettyjä shokkitehoja ohjaajakaksikon työkalupakista. Käteen jää siis ihan ok elokuva, mutta jotenkin päräyttämis aspekti jää saavuttamatta. Ja vaikka scifitarina on vahvasti läsnä, nojaa tarina myös erittäin paljon hyvin maanläheisiin ja inhimillisiin aspekteihin.
Code 8 (2019)
Illan neljännen elokuvan jo käynnistyessä turnausväsymystä ei meissä vielä näkynyt, ja suurin odotuksin lähdimme katsomaan tätä illan toista puhdasta scifielokuvaa nimeltään Code 8. Elokuva sijoittuu siis lähitulevaisuuteen ja kyseessä on eräänlainen supersankarielokuva tai tv-sarja kuten gifted, mutta sillä erotuksella, että nämä ”erikoiskyvykkäät” eivät saa käyttää voimiaan ja heitä varten on luotu kokonainen valvontajärjestelmä. Elokuvan keskiössä esiintyy nuori Connor jota esittää suhteellisen kokenut tv-sarja jyrä Robbie Amell. Nuorukaisen äitinä esiintyy myös kokenut näyttelijä Kari Matchett. Connor omaa elektrokineettisiä voimia, ja mies ei edes tiedä omien voimiensa rajoja, mutta rakennustyömailla sähköjen laitto paljain käsin ei ainakaan tuota ongelmia.
Connorin äiti kuitenkin sairastuu ja miehen on hommattava rahaa elämiseen tavalla tai toisella. Kuten arvata saattaa niin erikoisvoimia omaavat henkilöt ovat kovaa valuuttaa hämäräbisneksissä ja sinnehän Connorkin väkisin ajautuu. Elokuva käsitteleekin taas vanhoja moraalisia teemoja ja ihmisten eristämistä muusta yhteiskunnasta vain synnynnäisien ominaisuuksien pohjalta. Elokuvan nimi onkin poliisin koodi kiinniotettavalle ”kyvykkäälle”. Myös ”isoveli valvoo” teema on vahvasti läsnä, kun elokuva turvautuu usein laajaan ilmakuvaan jossa isot dronet kuvaavat asukkaita ja nämä ovat varustettu robottipoliiseilla kyvykkäitä varten.
Viimevuoden ”Upgrade” oli erittäin päräyttävä scifielokuva, ja Jeff Chanin ohjaama Code 8 pyrkii aikalailla samaan, mutta ei pääse ihan maaliinsa asti. Toki elokuvassa ei sinällään ole mitään moitittavaa, mutta tietynlainen ennalta-arvattavuus leimaa sitä alusta loppuun. Nuoren miehen moraalinen kasvutarina ja voimien hallitseminen ovat kuitenkin aika kuluneita teemoja. Ei tämä huono ollut, mutta jollain tavalla hieman tavanomainen ja tietty terävyys jää uupumaan. Scifiä ei kuitenkaan koskaan ole liikaa, joten kyllä tämä paikkansa täyttää näissä kekkereissä.
Depraved (2019)
Illan jo kääntyessä yöksi, alkavat festarin todelliset genre-elokuvat. Illan viides oli ennalta katsottuna täysin jokeri kortti, ja ”moderni” Frankenstein tarina ei herättänyt allekirjoittaneessa eikä leffakaverissani mitään hurraa huutoja, mutta alkuun päästyään Depraved ei ollut ollenkaan hullumpi teos. Brooklynissa asusteleva nimettömäksi jäänyt mies viettää mukavaa iltaa tyttöystävänsä kanssa ja lähtee illaksi kotiin. Matka katkeaa kuitenkin yllättäen ja mies ei ikinä pääse kotiin. Sen sijaan hän herää leikkauspöydältä, yltäpäältä arvissa omaamatta minkäänlaista muistikuvaa edellisestä elämästään. Tästä alkaa vähintäänkin erikoinen matka kohti tuntematonta tulevaisuutta, jossa aikuinen mies joutuu opettelemaan kaiken aivan alusta. Entinen armeijan kirurgi Henry alkaa opastamaan miestä elämän alkuun, ja ristii miehen Adamiksi.
Adam ei kuitenkaan tiedä totuutta mitä hänelle on käynyt, ja kasvava epäilys Henryn motiiveista auttaa häntä alkavat kalvamaan suhdetta. Adamin roolissa nähdään aivan jäätävän hyvää työtä tekevä Alex Breaux joka muuntautuu täksi eri osista kootuksi lääketieteelliseksi ihmeeksi järkyttävän hyvin. Henryä esittää taasen aika tasaisen paksu David Call, joka toki vetää roolin kunnialla.
Adamin tarina etenee hyvin perinteistä Frankenstein tarinaa mukaillen aina tyttöystävää myöten ja jokainen, joka tämän klassikon on joko lukenut tai nähnyt tietää miten tarina tulee päättymään. Toki ihan napajäätikölle ei tässä lähdetä sentään pakenemaan. Tahti on jopa hieman verkkainen ja gorea on yllättävän vähän, joka loppupeleissä syökin tämän elokuvan tehoja jonkin verran. Ainoastaan Breauxin loistelias suoritus pitää elokuvan mielenkiintoisena sen loppuun saakka, ja kerronta niin sanotun ”hirviön” näkökulmasta tekee tästä mielenkiintoisen teoksen.
Satanic Panic (2019)
Festivaalin kääntyessä jo ehtoon puolelle, pääsemme näkemään ehkä illan odotetuimman elokuvan Satanic Panic, joka viimeistään kääntää vaihteen festivaalille kuuluvan ”hurmoksen” piiriin. Toki kauhuelokuvaa tästä ei saa tekemälläkään, sillä kyseessä on ehkä enemmän slapstick huumorilla höystetty hurmeinen komedia, jossa on joitain kauhun elementtejä, sillä vanhaa vihtahousua palvotaan taas oikein urakalla. Rahapulassa oleva nuori nainen Sam toimii lähipizzerian lähettinä hieman huonolla menestyksellä, kunnes saa keikan hienostoalueelle, jonne kukaan ei oikein halua toimittaa mitään. Samin roolissa nähdään Hayley Griffith, jonka suoritus vain paranee loppua kohti, kun hommat lähtevät niin sanotusti lapasesta. Pizzan vieminen saa ikäviä piirteitä sen jälkeen kun talon isäntä ei suostu antamaan tippiä yhtään. Tästä kimpaantuneena Sam painaa taloon sisään ikkunan kautta ja eipä aikaakaan, kun hän kiroaa ikuisesti sitä, että on vielä neitsyt.
Alkaa taistelu hienostoalueen asukkaita vastaan, joista lähes kaikki ovat jollain tavalla Saatanan kätyreitä. Boss-ladyna häärää vanha tuttu Rebecca Romjin jonka esiintyminen Danicana nostaa hymyn huulille. Sopivasti ylilyövä esiintyminen sopii tällaiseen teokseen kuin risti väärinpäin seinään ja viimeistään siinä vaiheessa, kun nainen ennustaa tulevaa kaverin suolista alkaa meno olla sopivalla tasolla. Ajojahdin aikana nähdään vanhat tutut kliseet manauksesta ja taikuudesta eikä katsojan tarvitse tylsistyä missään vaiheessa. Vahva genre-elokuva, joka nostaa hymyn huulille varsinkin siinä vaiheessa kun S&M leikit naapuritalossa pistää veret roiskumaan. Tämä pitää hereillä kohtalokkaan kello kolmen ja viiden välisen ajan, mutta muuten tämä elokuva ei ehkä sitten kuitenkaan yllä loisteliaan elokuvan tasolle, vaan jää keskinkertaiseksi saatanan palvonta komediaksi.
Bliss (2019)
Illan viimeinen onkin sitten sellainen pläjäys, että vaikka pieni univaje alkoi jo painamaan sekä allekirjoittanutta että kaveriani, niin kyllä tämä hereillä piti hamaan loppuun saakka. Johtuen ehkä enimmäkseen siitä, että Kinopalatsin 9 salissa oli äänet aivan liian kovalla, mutta myös sen takia että tässä elokuvassa viimeistään korvattiin se verimäärä mikä aikaisemmista elokuvista jäi uupumaan.
joe Begosin ohjaama Bliss on moderni vampyyritarina uudella twistillä, joka pistää silmät pyörimään kyllä kuopissaan, ja korvat soimaan suhteellisen railakkaasti. Pääosassa nähdään Dora Madison jonka rooli taidemaalari Dezzynä on kyllä energinen. Luomistuskaa Dezzy on alkanut helpottamaan tietenkin mieltä laajentavilla aineilla, ja nainen törmää tutun myyjänsä kautta uuteen huumeeseen nimeltä Bliss. Sitä otettuaan mikään ei palaa enää ennalleen. Railakkaan illan jälkeen nainen herää kämpiltään yltä päältä veressä ja taideteos osittain tehtynä. Alkushokista selvittyään Dezzy ei saa uutta vaihdetta taaskaan oikein silmään ja taas kääntyy diilerinsä puoleen. Tällä kertaa katsoja pääseekin mukaan illan tapahtumiin, ja voi pojat mitä Losin pimeillä glubeilla voi tapahtua.
Empä aikaisemmin ole nähnyt tällä tavalla tulkittua vampyyritarinaa, mutta ehkäpä tällä haetaan jotain huumeiden vastaista kampanjaa. Dezzyn elämä lähteekin aivan raiteiltaan ja hänen hampaisiinsa joutuvat niin tutut kuin tuntemattomat. Meno vain kiihtyy loppua kohti ja desibelien noustessa kasvaa myös ruumiskasat. Lopun hurmeista menoa katsellessa täytyy vain ihmetellä mistä ihmeestä ohjaaja on löytänyt näin monta veripussia. Dezzyn trippailut ovat loisteliaasti kuvattu ja tarina vetää puoleensa jollain mystisellä tavalla ja samalla kun katsoja odottaa minkälaisen taulun Dezzy saa aikaiseksi, sitä myös odottaa miten käy itse naiselle. Elokuva ei paljoa suvantokohtia sisällä alun ihmettelyn jälkeen ja jos äänet olisivat olleet pienemmällä tästä olisi nauttinut jopa enemmän.
Pisteytys
-
6/10
-
8/10
-
7/10
-
6/10
-
5/10
-
7/10
-
6/10