Night Visions 2017

Maximum Halloween 3017 koitti jälleen kerran ja Night Visions 2017 ja maraton-yö olivat enemmän kuin totta minulle ja Pasi Varholle tänäkin vuonna. Valuimme sulavasti paikalle jälleen kerran junaillen ja viettäen aikaa seitsemän hyvän, oudon ja sekopäisen elokuvan parissa, joista kenties vain yksi pääsee esimerkiksi Finnkinolle isompaan levitykseen.  Tuloksena oli hurmioitunut yö, jonka aikana kuuntelimme kahden ohjaajan mielipiteitä, näimme vilauksen Commandon ohjaajasta, Mark L. Lesteristä ja imimme sisään festivaalin hienoa tunnelmaa kaikilla mahdollisilla aisteilla. Vaikka kuvaa Mark L. Lesteristä emme saaneetkaan, oli yömme jälleen kerran onnistunut ja valoisa: osoittihan Night Visions jälleen kerran sen, että elokuvafestivaaleilla on tilausta myös Suomessa ja siitä hienona osoituksena oli tämän vuoden vierailijakaarti, joka tuli innokkaasti kertomaan yleisölle asioita esitettävistä elokuvista.

Revenge

Aloitimme iltapäivämme ja yömme ranskalaisella kostotarinalla, jossa kaunis nuori nainen joutuu raiskauksen ja tappoyrityksen kohteeksi tässä toimintathrillerissä nimeltä Revenge. Naisohjaaja Coralie Fargeat on tehnyt huiman työn ja tuonut valkokankaalle maskuliinisesti aloittelevan testosteroni-höyryttelyn nuoren naisen pään menoksi. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun miehille flirttaileva Jen (jota erittäin kaunis ja pystyvä Matilda Anna Ingrid Lutz näyttelee) joutuu rikoksen uhriksi. Siitä alkaa varsinainen verimaraton, jossa kuvauskohteet lähinnä höystetään autiomaan hiekalla ja tekoverellä, jonka saamiseksi on ilmeisesti löydetty jonkinlainen verilähde. Niin hurjaan kostoon Jen nimittäin ryhtyy, että siinä lopulta jäävät veren peittoon kaikki elokuvan miesnäyttelijät (Kevin Janssens, Guillaume Bouchède, Vincent Colombe) autiomaan hiekan lisäksi. K18-leima tälle elokuvalle on kaikkea muuta kuin tarpeeton kun näyttelijät ottavat rajusti yhteen hurjan dynaamisessa ja hyvin eteenpäin soljuvassa kostotarinassa. 

Wind River

Illan ja yön parhaasta palasta vastasi mitä todennäköisemmin Finnkinonkin tarjontaan tuleva Wind River, joka ainoana niin sanottuna mainstream-elokuvana (no, mainstream ja mainstream 11 miljoonan budjetilla…) korjasi tähtimerkinnän minun silmissäni. Wind Riverissä on edellisen elokuvan, Revengen, tapaan kyse pohjimmiltaan kostotarinasta, joskin Jeremy Rennerin näyttelemän Coryn maailmaan mahtuu aavistuksen muutakin kuin loputon tuska. Elokuvan ohjaajana ja käsikirjoittajana toimii Sicarion ja Hell or High Waterin käsikirjoituksesta vastannut Taylor Sheridan, jonka osa muistaa kenties Son of Anarchyn sheriffin roolista. Tuloksena on Nick Caven ja Warren Ellisin musiikin tahtiin hiljalleen etenevä traagiselta kuulostava tarina, joka päättyy melkein käsittämättömään yhteenottoon lähes arktisella lumikentällä. Mukana heiluvat erinomaisesti onnistuvan Rennerin lisäksi Elizabeth Olsen (FBI-agentti Jane Benner), sekä rauhallisella otteellaan näyttelevä, hyvin karismaattinen, Graham Greene, jonka näyttelemistä on jälleen kerran ilo seurata. Kun mukaan laitetaan hieman realismia ja tunnetta, on käsissä erittäin hyvä elokuva, jota ehdottomasti kannattaa harkita käydä katsomassa ihan teatterissa asti. 

Sequence Break

Illan kolmas elokuva oli Graham Skipperin käsikirjoittama ja ohjaama Sequence Break. Se on elokuva, joka on ottanut vaikutteita ohjaajan sanojen mukaan David Cronenbergin elokuvista ja voi pojat ja se kyllä näkyi! Kun keskustelin Pasi Varhon kanssa elokuvasta, vilahtelivat puheissamme Videodrome, sekä eXistenZ, josta Skipper on varmasti enemmänkin ottanut mallia. Tuloksena on todella hämmentävä kokonaisuus, josta normaalipainoinen, ja -näköinen katsoja ei ota varmasti mitään selvää. Kun päähenkilö Oz (Chase Williamson) harrastaa ilmiselvästi (kait) viittauksien myötä seksiä arcade-koneensa kanssa, on aika pyöritellä päätä ja kysyttävä miltei ääneen, että mitä helvettiä olen katsomassa. Katsojan pää ei kuitenkaan elokuvan takia räjähdä, vaikka päähenkilön pää sulaakin ääniltään erittäin riipivässä elokuvassa. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan nimittäin ajattelin, että olisiko pitänyt ottaa korvatulpat mukaan. Hyvästä yrityksestä ja alhaisesta budjetista huolimatta minun on omassa epätietoisuudessani näytettävä tälle elokuvalle peukkua alas.

The Villainess

Yön vauhdikkaimmasta elokuvasta vastasi Korea ja korealainen, Cannesin festivaaleilla menestynyt, elokuva nimeltä The Villainess. Byung-gil Jungin ohjauksessa elokuvasta ei todellakaan vauhtia puutu ja hieman yli kahden tunnin kestoon on rohkeasti ympätty lähes 90 minuuttia (oma varovainen arvio) toimintaa, jossa tapetaan ja vahingoitetaan ihmisiä oikein liukuhihnalta milloin miekoin, milloin asein. Tuloksena on sisällöltään sinänsä yhdentekevä elokuva, joka toimii aivan järjettömänä adrenaliinipaukkuna niin katsojalle kuin varmaan myös näyttelijöille, jotka joutuvat fyysisesti venymään parastaan koko elokuvan ajan. Katsojalle elokuva tarjoaa mielenkiintoisia kuriositeettejä, kuten elokuvan alun pitkän, suoraan päähenkilön näkökentästä kuvatun toimintakohtauksen. Kokonaisuutena The Villainess on toimintaelokuvien vannoutuneelle friikille täydellinen kokemus, joka kannattaa katsoa, jos elokuvan sattuu jostain joskus löytämään.

Habit

Koska yö oli Night Visions, niin kyllähän silloin elokuvafestivaaleilla täytyy kannibalismia nähdä! Sehän on melkein kuin välttämätön tuote siinä missä veri ja selittämättömät, yliluonnolliset, asiat. Tällä kertaa ihmissyöntiä harjoitetaan Englannissa, Manchesterissa, jonne Simeon Halliganin elokuva, Habit, sijoittuu. Ja hyvin sijoittuukin, sillä lapsuuden traumojen kanssa painiskeleva Michael (ontuen, mutta silti kirkkain valoin onnistuva Elliot James Langridge) on omassa työttömyydessä ja juurettomuudessaan sopiva “uhri” eräänlaiselle kielletylle leikille. Siinä ei auta mielenterveysongelmien kanssa painivan isosiskon (sopivasti henkisesti puolelta toiselle palloileva Sally Carman) sanat, kun Michael ottaa työn vastaan “hierontalaitoksen” ovimiehenä. Siitä seuraa rahaa, seksiä ja omituisia asioita, joista vanhempansa menettänyt Michael kerää itselleen lisää karmaa. Niinpä Habit on kenties jopa hieman erikoinen kannibalismiin ajautuva elokuva, jossa elimillä ja verellä leikitään, muttei kuitenkaan Cannibal Holocaustmaisella tavalla. Genreen vihkiytyneille tämä lienee melkoisen varmasti must-tapaus.

Day of the Dead

George A. Romeron ohjaama, vuonna 1985 valmistunut, Day of the Dead on luonnollisesti kulttikamaa. Niille, jotka eivät asiasta tiedä, niin elokuva kertoo pienehkön, zombie-epidemiasta selvinneen, ryhmän edesottamuksista maan alla. Kun mukaan soppaan heitetään mielenterveysongelmista kärsivät sotilaat, mielipuolisia kokeita tekevä tiedemies ja pari selväjärkistä, on käsissä jonkin verran ahdistava elokuvakokemus, jossa ryhmän jännitteet tuntuvat elokuvateatterin penkeissä asti. Ei ihme, että elokuvan päähenkilöä, Sarahia (Lori Cardille), ei kuunnella ja valta alkaa lipsumaan yhä enemmän ja enemmän täysin psykoottista kapteenia näyttelevän Joseph Pilaton harteille. Tuloksena on verta ja suolenpätkiä; katki meneviä ihmisiä ja zombieiden huutoa, kun nämä vaeltavat hakemaan lihaisaa herkkua. Mukavana keksintönä mukaan tuodaan oppiva zombie, joka lopussa laahustaa käsiaseen kanssa ampuen ja heittäen kättä lippaan. Elokuvateatterin penkissä tämä elokuva oli minulle luonnollisesti ensimmäinen kokemus ja se toimi hyvin: klassikoita on kiva tuijotella isolta kankaalta.

Kuso

Kuso on heittämällä erikoisin elokuva koko illan ja yön ajalta ja voin suoraan sydämestä sanoa, ettei sen tarkoitus avautunut minulle ollenkaan. Okei, tarjoaahan elokuva muutaman ääneen naurahtamisen väsyneenä, mutta sitäkin enemmän Kuso tarjoaa todellista “mitä vittua”-elämystä katsojalleen, joka ei ymmärrä koko elokuvaa. Siinä ei ole rakennetta, siinä ei ole järkeä. Mieleeni väkisin tuli, että Kuso on Flying Lotuksen (ohjaaja) taideprojektin päättötyö, jossa on yritetty luoda jotain uutta ja taiteellista. Kulttielokuvien hyllyyn tällä teoksella tasan tarkkaan pääsee, mutta edes elokuville omistautuneelle katsojalle elokuva ei anna mitään muuta kuin oksennusefektejä. Taiteessa ei varmasti ikinä saisi kysyä, että miksi tälläisiä tehdään tai että miksi tälläisiä elokuvia näytetään viideltä aamulla, mutta kysyn silti: miksi?