Ghost Rider: Koston henki

Jos joku ajatteli, että Ghost Rider: Koston henki (Ghost Rider: Spirit of Vengeance) olisi jonkinmoinen parannus umpisurkeaan ensimmäiseen osaan, niin pieleen meni. Crankeilla nimeä luoneet ohjaajat Mark Neveldine ja Brian Taylor ovat nimittäin tehneet nimittäin niin järkyttävän huonon sarjakuvafilmatisoinnin, että melkein hävettää myöntää katselleensa sitä. Samalla on todettava, että verosotkujen kanssa painiva Nicolas Cage on taas mennyt todella alas näytellessään sarjakuvista hyvin tuttua Aaveajajaa, joka kostaa kaikille, jotka ovat tehneet tuhmuuksia.

Muutenkin elokuvan juoni on tuttua huttua, sillä Cieran Hindsin piru haluaa tälläkin kertaa kävellä maan päällä täysivoimaisena ja sitä varten hänen apurinsa Rayn (Johnny Whitworth) täytyy hakea ex-vaimoltaan tämän poika Danny (Fergus Riordan). Tätä hakua sitten tehostetaan lyijyllä, bunkkerin tuhoavilla ohjuksilla ja kranaateilla ja kaiken sen sekamelskan keskellä on Cagen näyttelemä vastahakoinen Johnny Blaze, joka haluaa kirouksestaan eroon, mutta joka haluaa tietenkin samalla suojella poikaa. Tuloksena on valtava määrä ruumiita, erikoistehoista ja paljon pahaa mieltä, kun Cage kiertää tulikalloisena pieksemässä porukkaa.

Muuten näyttelijät ovat suhteellisen huonossa vedossa. Cieran Hinds vääntelee naamaansa ja irvistelee kuin mikäkin piru, muttei miehestä ole oikeastaan mihinkään muuhun. Cage puolestaan on selvästi väsynyt tai vähintään aikamoisessa krapulassa koko ajan, sillä miehestä ei irtoa mitään muuta kuin perussuoritus, jota mieheltä on nähty jo valitettavasti vuosia. Violante Placido on puolestaan mielenkiintoinen hahmo (hän oli sitä jo Americanissa), mutta valitettavasti hänet on asetettu vain jalustalle patsastelemaan milloin minkäkin aseen kanssa. Elokuvan toinen pääpahis Johnny Whitworth on puolestaan mitäänsanomaton ja elokuvan lähes ainoa valopilkku Idris Elba jää hänkin vain keulakoristeeksi. Kokonaisuudessa voidaan helposti sanoa, etteivät ohjaajat ole vaatineet näyttelijöiltä todellakaan liikoja tässä elokuvassa.

Olisin jotenkin toivonut, että Ghost Riderin jatko-osa toisi tähän elokuvaan jotain järkeä, mutta olin täysin väärässä. Hyvä tarina ja alkuperäiset hienot hahmot on hukattu itä-eurooppalaisten hahmojen ja typerän juonenkuljetuksen alle. Siinä ei paljon auta edes kirjaimellisesti tatuoitu Christopher Lambert tai runsas toiminta, jossa lyijyä ei todellakaan säästellä. Lopussa kuitenkin “kiitos” seisoo, kun Ghost Rider ajelee tulisella moottoripyörällään ympäriinsä aiheuttaen ruumiin jos toisenkin. Itse olisin toivonut tälle elokuvalle todellakin järkeä, mutta kun sellaista ei ole tarjolla, niin antaa olla sitten.