Quantum of Solace

Muutama vuosi sitten Daniel Craig otti elokuvamaailman tunnetuimman salaisen agentin Walther PPK:n käteensä elokuvassa ”Casino Royale” tehden ehkäpä yhden parhaista elokuvataiteellisista re-inkarnaatioista tälle 46-vuotiaalle elokuvasarjalle. 007:n saappaiden täyttäminen ei todellakaan ollut helppoa, sillä Bond-puritanistit teilasivat Casino Royalen ennenkuin itse elokuva oli saapunut edes teattereihin väittäen, että vaaleatukkainen, rintakarvaton, sinisilmäinen Craig ei millään tavoin muistuttanut tuota tummaa herrasmies-agenttia, jonka sapluunan itse Sean Connery oli 60-luvulla niin ansiokkaasti luonut. Elokuvan jälkeen oli fanien kuitenkin todettava, että Craig oli tuonut Bondin menestyksekkäästi tämän vuosikymmenen loppupuolelle tuoden MI6:n agentin lähemmäksi itse Flemingin luomaa henkilöä, jonka näkymättömät autot ja ”mediamogulit” olivat melkein tuhonneet vuosituhannen vaihteessa.

Casino Royalen takoessa lippuluukuilla summia, joista tuottajat olivat nähneet aikaisemmin vain märkiä unia, oli uuden Bond-elokuvan tuotanto rykäistävä käyntiin mahdollisimman pian ja niin sanotusti taottava kun rauta on vielä kuumaa. Bond-perinteiden mukaisesti ohjaaja laitettiin vaihtoon ja jälleen yksi hieman yllättävä nimi palkattiin tekemään 22. Bond. Ohjaaja Marc Forster oli urallaan tehnyt sellaiset menestystyöt kuten Monsters Ball ja Finding Neverland, jotka aiheiltaan olivat siis aivan eri maata kuin adrenaliinia pursuava Bond-seikkailu. Mutta jo aikaisemmissa Bond-filmatisoinneissa tällainen menettely oli tuottanut hedelmää, joten Forster jatkaakin yhdessä Casino Royalen käsikirjoittajien kanssa edellisen elokuvan luomaa tarinaa tuoden esille uuden rikollisorganisaation, Quantumin.

Alku lupaa paljon hyvää, mutta herättää myös pieniä huolenaiheita. Kun James painaa pitkin kapeaa kallionseinämässä olevaa tietä Aston Martin DBS:llä tyylillä, joka muistuttaa enemmän Rovanperän Jyväskylän suurajoseikkailuja, kuin hillittyä agenttihurjastelua, ja vaarallisia tilanteita syntyy enemmän kuin katsojan verkkokalvo pystyy mitenkään reagoimaan, niin mieleen hiipii ajatus, että onko editoijalla epilepsia vai ADHD? Ei sillä, etteikö takaa-ajo-kohtaus olisi monella tapaa hyvinkin viihdyttävä ja sykettä nostava kohtaus, niin rajansa kaikella. Onneksi legendaksi muodostuneen, tosin tällä kertaa hieman mauttoman, alkutunnarin jälkeen palataan hieman rauhallisempaan tyyliin ja vaikka vauhdikkaita toimintakohtauksia tullaan näkemään useita, niin orastava päänsärky ei kuitenkaan pääse enää niskanpäälle, vaan kuvaus pysyy mielyttävyyden rajamaastossa.

Quantum of Solace jatkaa siis suoraan Casinon tarinaa ja James tuokin yhteen MI6:den piilopaikoista juuri nappaamansa Mr. Whiten, joka kuuluu rikollijärjestö Quantumin riveihin. Quantum esitelläänkin nerokkaasti uutena Spectrenä, jonka jäseniä löytyy kirjaimellisesti lähes jokaisesta maailman kolkasta ja jonka olemassaoloa ei kukaan tiedä. Jo Golden Eyestä M:n roolia vetänyt Judi Dench on jälleen vakuttava MI6:n johtaja, joka toimii jonkinlaisena äitihahmona johtaessaan agenttejaan, ja vaikka James jälleen kerran pelastaa M:n hengen, on luottamus pian katoamassa heidän väliltään. Bond kun tuppaa tappamaan kaikki jahdattavat rikolliset enemmän tai vähemmän tarkoituksella, niin M alkaa epäilemään Jamesin motiiveja hoitaa työnsä. Vesperin kuolema edellisessä elokuvassa ei ole vieläkään jättänyt Jamesin mieltä rauhaan, ja kosto ei oikein kuulu brittien salaisen palvelun toimenkuvaan.

Kun Bond alkaa seuraamaan saamiaan johtolankoja, alkaa myös ruumiskasa kasvaa. Jäljet kuitenkin johdattavat miehen suoraan tukalaan välikäteen jääneeseen naiseen, Camilleen, jota ennakkoon paljon kehuttu Olga Kurylenko loisteliaasti tulkitsee. Jälleen Bond-tyttö on muutakin kuin Jamesin kanssa sänkyyn kaatuva neitonen, ja Camillasta tuleekin oiva taistelupari Bondille, sillä kumpikin hakee kostoa menettämilleen ihmisille. Eli juoni on kyllä sitä taattua Bondia, mutta jotain tästä puuttuu, ja kaikki kulminoituukin Daniel Craigiin. Sama asia mikä Casinossakin hieman tökki, eli miehen karisma, joka ei millään yllä sinne Conneryn tai jopa Brosnanin tasolle. Miehestä kun on karsittu kaikki herrasmiesmäisyys, niin silloin käsiin jää vain kylmänviileä agentti, joka kyllä loistaa itse toimintaosuudet, mutta ne kaikki väliin jäävät seesteiset hetket, jotka kertovat katsojalle, että 007 ei ole mikään tusina-agentti, jäävät auttamatta paitsioon.

Mutta yksi asia on edelleen vakio, eli Bondin tehokkuus. James saakin pian selville muutamia Quantumin avaintekijöitä, mutta sitten mies joutuu tekemään ratkaisun, joka kostautuu hänelle erään läheisen ihmisen kuolemana. Tämän lisäksi James onnistuu saamaan koko MI6:n peräänsä, ja miehen tehtävä on todella vaakalaudalla. Tästä alkaakin huima loppuseikkailu Bolivian erämaassa kohti tarinan päärikollista, Dominic Greeneä (Mathieu Amalric), joka näennäisesti johtaa ”maailmaa parantavaa” Green Planet-organisaatiota. Huimat takaa-ajot niin maalla, merellä kuin ilmassa seuraavat toisiaan, ja Bondin ulkoinen olemus on ajoittain vähintäänkin hieman rähjääntynyt. Täytyykin sanoa, että tämä uusin Bond herättää niin positiivisia, kuin negatiivisiakin tunteita. Ajoittain meno on juuri sitä, mitä Bond-elokuvat ovat aina edustaneet, mutta ajoittain meno menee liikaa Bournemaiseen sieluttomaan rymistelyyn. Ehkäpä näiden elokuvien osalla odotukset ovat vain yksinkertaisesti liian korkealla kaikkien 21 edellisen Bond-elokuvan ansiosta, mutta kaikesta huolimatta Quantum of Solace täyttää mallikkaasti paikkansa tässä historiallisessa elokuvasarjassa tehden katsojille selväksi, että maailma muuttuu, ja niin muuttuu Bond:kin, pidimme siitä tai emme.