Southland Tales

Richard Kelly, mies loistavan Donnie Darkon takana, alkoi esikoisohjauksensa jälkeen suunnitella seuraavaa elokuvaa, ja kun Darko osoittautui lippuluukuilla suureksi hitiksi, sai hän vapaat kädet tehdä mitä ikinä vain keksisi ja voi pojat sen hän tosiaan teki. Alkoi armoton neljän vuoden projekti nimeltään “Southland Tales“, jonka lopullinen hienous tultaisiin näkemään vasta kolmessa sarjakuvakirjassa, jotka julkaistaisiin tämän elokuvan jälkeen. Toivottavasti se hienous sitten olisi niissä sarjakuvissa, sillä tästä tekeleestä sitä on aivan turha etsiä.

Mutta mistä Southland Tales sitten kertoo? No ei enempää eikä vähempää, maailmanlopusta. Se on sekoitus poliittista satiiria, musikaalia, komediaa ja erittäin vahvaa yhteiskuntakritiikkiä. Kun aihealueiksi valitaan näinkin laaja skaala, vaaditaan ohjaajalta ja käsikirjoitukselta todella paljon, puhumattakaan katsojalta. Itse elokuvakin on vielä jaettu kolmeen osaan: “Temptation waits”, “Memory Gospel” ja “Wave of mutilation”. Ja vaikka elokuvan pituus huitelee pitkälle kolmannen tunnin puolelle, niin silti se tuntuu häiritsevän torsolle. Tosin pituus ei varsinaisesti tee tästä torsoa vaan se, kuinka se aika on käytetty hyödyksi. Koko elokuvan keston tuntuukin, että itse ohjaajakaan ei ole tiennyt kuinka tämä tilkkutäkki olisi pitänyt parsia kokoon.

Elokuva kuitenkin alkaa hyvin mielenkiintoisesti, kun vuonna 2005 Texasissa räjähtää ydinkärki ja Yhdysvallat aloittaa kolmannen maailmansodan. Aikajakso vuodesta 2005 vuoteen 2008 kuvataan jo Verhovenin aikanaan käyttämillä satiirisilla uutiskuvilla kuinka USA pikkuhiljaa valuu Orwellin luoman painajaiskuvan alle aloittaen tiukat yksityisyyden valvomiset, kansalaisoikeuksien rajoittamiset ja perustaen koko kansaa valvovan USIDent organisaation, jonka alle kuuluvat kaikki muut hallituksen virastot aina paikallisista poliiseista ylimpään armeijan johtoon. Myös öljy on loppumassa maailmasta ja uusi energiamuoto on aivan oven takana.

Kun maailman tilanne on tuotu katsojalle selväksi, alkaa Boxer Santosin tarina (eli näyttelijänä eteenpäin pyrkivä Dwayne Johnson aka The Rock). Santos on menettänyt muistinsa, mutta hänen tarinaansa kerrotaan kertojaäänen voimin, ja kertojana toimii merijalkaväen sotilas Abilene (uraansa aloitteleva Justin Timberlake joka on onnistuttu maskeeraamaan niin että häntä ei aluksi edes tunnista). Abilenen tehtävä on toimia valvojana Southlandissa, jossa tarina siis etenee aina tulevaan maailmanloppuun saakka. Tämäkin asia kerrotaan heti elokuvan alussa, joten se ei pääse sitten mitenkään yllättämäään lopussa. Boxer Santos on kuvernöörin tytön mies ja kaiken lisäksi, ja erittäin osuvasti, entinen näyttelijä joka löytää itsensä entisen pornotähden Krysta Now:n kainalosta vailla mitään tietoa, että tuleva morsmaikku odottaa häntä kuumeisesti kuvernöörin vierellä.

Sitten tapahtuukin jotain aivan mystistä. Kun Santosin tarinaa aloitetaan kuljettamaan eteenpäin, alkaa myös sivuhahmojen ja maailmanloppuun vaikuttavien henkilöiden tarinoiden kuljetus. Ei siinä mitään, mutta välillä juonenkäänteet pomppaavat jonnekkin stratosfäärin tuolle puolen ja tuntuu, että Kelly on vetänyt jotain muutakin kuin simaa tätä elokuvaa käsikirjoittaessaan. Salajuonien määrä ylittää lääkärin määräämät annokset ja Dwayne Johnsonin näyttelijänlahjat laitetaan vähän liiankin kovaan koetukseen, sillä totuus vain on, että tämä mies ei oikeasti sovi kuin koviin toimintarooleihin. Michelle Gellar yrittää pelastaa mitä pelastettavissa on Krystan roolissa, mutta kun televisiosta tulee hänen tekemäänsä “talk-showta” voi katsoja melkein vajota sohvan alle myötähäpeästä. Ainoa positiivinen asia on, että vika ei todellakaan ole Gellarissa, vaan käsikirjoituksen absurdisuus on jotain aivan käsittämätöntä. Täytyy myöskin sanoa, että Gellar näyttää tässä elokuvassa ehkä parhaimmalta mitä hän on koskaan näyttänyt.

Kuin kirsikkana kakun päälle: Sean William Scott sotketaan juoneen kaksoisroolissa poliisi Roland Tavernerina ja hänen kaksoisveljenään. Scott kyllä osaa näytellä, mutta jälleen hän on vähän ulkona omasta mukavuusalueestaan. Komediat ovat kyllä hänelle tuttuja, mutta tämä tekele on jotain aivan muuta. Totuuden nimissä on mainittava että Scott ja Gellar ovat ainoita jotka antavat voimaa katsoa tämä elokuva hamaan loppuun asti, sillä kun 40:stä juonenkäänteestä ja muutamasta musikaalista on päästy grande finaaliin, voi katsoja vain pudottaa leukansa, tai ehkäpä nostaa sen lattialta, ja sulkea silmänsä ja vajota psykoosiin. Ehkäpä tämä elokuva vaatii laajempaa mieltä, tai mielenlaajentajia, että tästä jotain ymmärtäisi, mutta ainakin allekirjoittaneelle tämä meni todella korkealta latvojen yli jättäen käteen maailmanlopun, Gellarin hymyn ja puutuneen perseen.