Indiana Jones ja Viimeinen ristiretki

“Kerran vielä pojat!”, ajatteli Steven Spielberg ja George Lucas vuonna 1989… Tosin 19 vuotta myöhemmin sama toistui, mutta ei siitä sen enempää. Spielberg itse on sanonut, että hän halusi tehdä kolmannen Indyn, koska oli niin Lucasille luvannut ja toisekseen häntä harmitti edellisen “Tuomion temppelin” huono menestys. Indiana Jones-saagalle oli siis saatava arvoisensa päätös ja näin ollen tuotanto rykäistiin jälleen isoimmalle vaihteelle, mitä koskaan on seikkailuelokuvissa tehty.

Ensimmäisen osan suosion takia Spielberg halusi tähän kolmanteen osaan samaa kaartia ja juonenkin oli jälleen liityttävä natseihin ja jumalaisiin voimiin. Myös katsojien ääretön kiinnostus Indyn historiasta sai osansa kolmannen osan käsikirjoituksessa ja katsojat pääsivätkin ensimmäistä kertaa näkemään monia selitystä vaille jääneitä asioita, kuten Indyn kammon käärmeitä kohtaan, leuka-arven synnyn, lierihatun historian, sekä tärkeimpänä Indyn vanhempien kohtalon.

Elokuva alkaakin häkellyttävästi vuodesta 1912, kun Indy oli vielä partiossa ollen jo tuolloin varsinainen rämäpää, joka ei kaihtanut vaaroja saadakseen asiat oikeudenmukaisiksi. Indy yllättääkin paikalliset haudanryöstäjät pahoista puuhista ja eipä aikaakaan kun alkaa suorastaan huima takaa-ajo läpi erämaan, päättyen aina sirkusjunaan saakka. Nuori River Phoenix vetää nuoren Indyn roolin todella vakuuttavasti ja hänen manooverinsä ovat kuin suoria kopioita itse Fordilta. Itse junassa nähdäänkin sitten kuinka Indy saa käärmetraumansa, ja kuinka poika oppi käyttämään ruoskaa. Epilogin lopussa Indy saa myös opetuksen siitä kuinka maailma ei todellakaan ole aina oikeudenmukainen.

Tästä päästäänkin jouhevasti vuoteen 1938 ja Tohtori Jones on jälleen yliopistolla saaden hämmästyksekseen kirjeen isäukoltaan. Samaan aikaan kuuluisa taidekeräilijä pyytää Indyä etsimään yhden historian suurimmista aarteista: Graalin maljan. Kun Indy hieman vastentahtoisesti hyväksyy tehtävän, alkaa todella huima seikkailu aina Italian Venetsiasta Saksan kautta Alexandrettan erämaahan. Täytyy myöntää, että Spielberg on sille päälle sattuesssaan yksi parhaista elokuvan rytmittäjistä, sillä elokuvan polttoaine ei todellakaan pääse edes vähenemään tämän seikkaulun tiimellyksessä: niin loistavasti toiminta ja sitä eteenpäin vievä tarina on rytmitetty.

Kun Venetsian aarteenetsintä -aina loistavaa kirjastokohtausta myöten- päättyy Sir Richardin haudan löytämiseen, Jones saa tietää, että hänen isäänsä pidetään vankina saksalaisessa Brunwaldin linnassa. Kohtaus, jossa Indy tapaa isänsä linnassa on todellakin klassikko ja kuvaa suorastaan hersykästi isän ja pojan suhdetta. Henry Jonesia näyttelevä Sean Connery on todellakin täydellinen isä Indylle. Hajamielinen professori, jonka suhtautuminen poikaansa on vähintäänkin arveluttavaa, mutta silti täysin realistinen ja rationaalinen. Connery onkin se viimeinen naula, joka tekee “Viimeisestä ristiretkestä” todellisen klassikon.

Kun isä ja poika lähtevät tälle “Viimeiselle ristiretkelle”, ei seikkailusta puutu vauhtia eikä vaaratilanteita. Kohtaus erämaassa, jossa Indy yrittää pelastaa isäänsä panssarivaunun sisältä, on palanut suoraan elokuvahistorian tähtitaivaalle. Näin hauskaa, vauhdikasta ja jännittävää kohtausta ei ole nähty ennen tätä, eikä tämän jälkeen. Elokuva on silkkaa elokuvataiteen juhlaa aina Graalin maljan ansoihin asti. Itseensä ja ihmeisiin uskominen on hallitseva teema pitkin elokuvaa, ja kuten arvata saattaa, paha saa jälleen palkkansa ja Jonesit löytävät jälleen toisensa. Lopputekstien alkaessa voi vanha elokuva-fani jälleen huokaista syvään ja todeta, että tämä elokuva vain paranee jokaisella katselukerralla.