Cloverfield

Kun elokuva asettaa lähtökohdakseen sen, että se perustuu tositapahtumiin tai löydettyyn materiaaliin siihen automaattisesti reagoi eri asenteella. Kun joku väittää olevansa faktaa, vaikka alitajuisesti tietää katsovansa fiktiota, niin elokuvalta odottaa sitoutumista niihin todellisuuden sääntöihin mitkä vallitsevat oikeasti maailmassa. Jos lyödään niin sattuu, jos kännykkä tippuu korkealta, se menee rikki jne. Kun Blair Witch Project julkaistiin yhtenä ensimmäisistä suuren yleisön elokuvista, joka vakuutteli kaikille hyvin uskottavasti olevansa aitoa löydettyä materiaalia, niin elokuvantekijät hyödynsivät ansiokkaasti juuri tätä realismia elokuvansa puolesta. Cloverfield yrittää tehdä hirviögenrelle samaa mitä Blair Witch teki kauhulle ja epäonnistuu siinä melkein totaalisesti.

Elokuva väittää olevansa armeijan arkistointiin tuotu nauha, joka löydettiin entisen central parkin keskeltä Cloverfield-operaation jälkeen. Nauhalta paljastuu nuorten rikkaiden juppien läksiäisjuhlien kuvamateriaalia, joka hetkessä kääntyy pakomatkaksi pois tuntemattoman uhan alta.

Heti ensimmäisenä elokuvassa pistää silmään se, miten raivostuttavia päähenkilöt ovat. Erityisesti jatkuvasti äänessä oleva Hud, joka operoi kameraa koko elokuvan läpi, on selkäpiitäkarmivan rasittava jenkkidude, jonka sanavarasto tuntuu rajoittuvan huudahduksiin sanoista; bro, dude, ohmygod ja did-ya-see-that!?!? Pakomatkalla mukana seuraavat naispäähenkilöt ja itse tarinan ’sankari’ Rob jäävät kaikki yksiulotteisiksi karikatyyreiksi. Jokaiselta tuntuu olevan myös jokainen ruuvi päästä löysällä, sillä jokaisen mahdollisuuden tullen joukkio keksii toinen toistaan tyhmempiä keinoja yrittää päästä hengestään.

Elokuvaa haittaa erityisesti sen toteutus. Koska elokuva kuvataan täysin ”katsojan” kuvakulmasta, se näin ollen vaatii jatkuvasti jonkin tekosyyn sille, että kameralla kuvaava hahmo jatkaisi kuvaamista. Mitään loogista tai uskottavaa syytä ei kuitenkaan anneta, ja Hudin hahmo pitää kamerasta kiinni kuin hänen henkensä riippuisi siitä. Koska kenellekään tilanne ei selkeästi tunnu tarpeeksi uhkaavalta, että kameraa pitää jatkuvasti raijata mukana, niin ei se sitten katsomossakaan miltään tunnu. Kamera tosin näyttää olevan jonkinsortin titaniumista rakennettu rikkoutumaton tekele, sillä vehkeeseen ei näytä tulevan edes säröä koko koettelemuksen aikana. Edes sentin päässä tapahtuvat räjähdykset tai muutkaan hirviömäiset tilanteet eivät vaikuta. Hahmotkin tuntuvat olevan kaikin tavoin supervoimin varustettuja, ellei sitten tilanne erityisesti vaadi heidän poistamistaan kuvioista. Jännitystä ei ole, sillä koko touhu muistuttaa linnanmäen virtuaaliteatteria, jossa penkit heiluvat ja ruudulla pyörivä elokuva vie katsojaa mukanaan erilaisten tilanteiden lävitse. Sellainen Cloverfield on; tuiki tavallinen, turvallinen ja tylsä.

Elokuvan hirviötä ja varsinaista uhkaa salailtiin ja piiloteltiin jo naurettavuuteen asti. Koska kyseessä on kuitenkin Lost-sarjan luoja, J.J Abrams, olisi pitänyt olla jo merkki siitä, että lopputulos on varmasti yhtä tyhjän kanssa. Abrams on taidokas promottori ja mainostaja, mutta hänen ideansa eivät ole tähän mennessä kertaakaan toimineet lähtökohtaa pidemmälle. Kun elokuva viimein suvaitsee paljastaa hirviönsä katsojalle on reaktio pikemminkin yhdentekevä kuin ällistynyt. Cloverfield ei tarjoa tässäkään tapauksessa mitään uutta tai kiehtovaa, vaikka se niin selkeästi ja epätoivoisesti siihen tähtääkin.

Ja siinä piileekin elokuvan kaatava ja loppullinen moka. Se on niin piinaavan itsetietoinen ja asennoitunut olemaan niin räikeän erilainen, että yritys kääntyy sitä vastaan. Kun tekijät ilmoittavat kovaan ääneen kaatavansa genren kliseet ja tekevänsä elokuvan, joka on realistisesti kuvattu hahmojen näkökulmasta, niin se asettaa kelle tahansa tekijälle raskaat ja korkeat panokset joita vastaan pelata. Lopputuloksen lukuisat kompromissit ja hirviögenren kliseitä orjallisesti seuraavat juonenkäänteet kielivätkin siitä, että tekijät ovat huomanneet itsekin tehtävänsä ylivoimaisuuden. Hirviögenren hauskuus piilee juuri siinä, että se on epärealistista ja ylilyötyä. Haloo! Jättimäinen yliluonnollinen otus hyökkää ihmiskunnan kimppuun? Ihmisläheisen ja hahmojen näkökulmasta kuvatun elokuvan saa tehtyä muutenkin kuin vaan näyttämällä kaiken käsivaralla kuvatun kameran kautta. Uskottavista nuorista ja tavallisista ihmisistä kaiken tämän keskellä saisi hyvän elokuvan, mutta Cloverfieldissä ei ole merkkiäkään näistä. Hahmot ovat kaikki liian hyviä, liian suoraselkäisiä, liian kestäviä ja aivan liian hyväksyviä siitä, että heidän kimpussaan on jättimäiseltä sisiliskolta näyttävä otus. Tämä on täysin hyväksyttävää, jos kyseessä on fiktiivinen hirviöelokuva. Mutta nyt, kun elokuva on valinnut tiekseen esittää itsensä aitona materiaalina, lopputulos on automaattisesti etäinen eikä anna mahdollisuutta välittää tippaakaan yhdestäkään hahmosta, tilanteesta tai lopulta koko elokuvasta. Kun vielä yritetään katsojaa pelotella savupilvillä, jotka jylläävät kaupungin katujen lävitse kuin WTC-iskujen aikana voi viimeistään päätellä, että tekijät kaapivat tynnyrinpohjaa ideoista.

Lopputekstien aikana soi Michael Giacchinon säveltämä tunnuskappale elokuvalle. Se muistuttaa vanhoja Godzilla-elokuvia ja on itsessään viihdyttävämpi ja kiinnostavampi kuin koko sitä edeltävä elokuva.

Yhteenveto
Linnanmäen laitetta muistuttava kameranheilutusmaratoni on tylsää ja ennalta-arvattavaa katseltavaa, joka ei kertaakaan pääse irti niistä kliseistä joita se lähti niin itsevarmasti rikkomaan.