Villi sydän

Sailor Ripley (Cage) vapautuu vankilasta ehdonalaiseen tapettuaan miehen, joka yritti puukottaa hänet hengiltä. Syy tähän puukotukseen oli taas Ripleyn tyttöystävän Lulan (Dern) noitamaisen äidin Mariettan (Ladd).

Lula ja Sailor päättävät lähteä pakenemaan kammottavaa Mariettaa kohti Kaliforniaa. Anoppi päättää lähettää rakastavaisten perään Johnnien (Stanton), sekä Johnnien tietämättä myös renttumaisen Santoksen (Freeman), jotka puolestaan vetävät tarinaan taas lisää omaperäisia sivuhahmoja. Lynch:mäisen kieroutunut road movie on valmis alkamaan.

Yllätyksenä Lynch:mäisille elokuville, Villissä sydämessä eivät roolihenkilöt vaihda nimeä sun muuta, ja elokuva onkin suorastaan helposti ymmärrettävä. Silti jo ensimmäisten minuuttien jälkeen on helppo huomata se, kuka tämän elokuvan on ohjannut. Henkilöohjaus onkin loistavaa ja sen seurauksena elokuvassa ovat myös täydellisyyttä hipovat näyttelijäsuoritukset. 2000-luvulla täysin turhiin roskaelokuviin sekaantunut Nicolas Cage osaa kuin osaakin näytellä: itse asiassa paremmin kuin olisin koskaan osannut kuvitella. Myös hänen vastanäyttelijänsä, Lynchin vakiotyttö Laura Dern, hoitaa hommansa niin vakuuttavasti, että Cagen ja Dernin näyttelemää kipinöivää rakkautta voisi kuvitella oikeaksikin. Myös muut näyttelijät hoitavat työnsä rooleissaan uskottavasti ja erityisesti täytyy mainita kahjon Marietan roolia näytellyt Ladd, joka sai roolistaan jopa Oscar-ehdokkuuden. Myös toinen mainittava hahmo on Dafoen näyttelemä töykeä ja vastenmielinen Bobby Peru.

Loppusilauksen tähän muutenkin niin visuaalisesti komeaan elokuvaan luo Angelo Badalamentin huikea musiikki. Mutta muutenkin mukana on niin Elvistä kuin heavyakin, jotka sopivat aivan loistavasti moniin kohtauksiin.

Villistä sydämestä voisi käyttää sanaa täydellinen elokuva, mutta sitä se ei silti ole. Välillä Lynchin surrealistisuuden tylsyys uuvuttaa silmät melkein nukkumaan. Tehokeinona käytetty läheltä kuvattu tuli (tulitikun sytytys ja tupakan palaminen) ei ole enää loppua kohti mentäessä niin hienoa. Pariin otteeseen käytettynä se olisi ollut vahva tehokeino, mutta kun sitä käytetään tarpeeksi paljon, niin se syö tehoja.

Elokuvassa käytetty myös liikaa Ripleyn ja Lulan välisiä rakastelukohtauksia. Katsojasta tuntuukin siltä, että elokuva olisi toistanut itseään, mutta silti kertonut kokoajan jotain uutta. Tästä johtuen Villi sydän jätti hieman ristiriitaisen maun suuhun. Itseasiassa se olisi voinut loppua jopa puolta tuntia aiemmin, mutta toisaalta katsoja voisi haluta, että elokuva olisi kertonut tästä rakkaudesta vielä puolen tunnin verran lisää.

Kaikesta huolimatta Villi sydän on Huikea elokuva isolla H-kirjaimella. Tietyssä mielentilassa tämä voi pistää itkemään ilosta, toisessa taas nauramaan ratkiriemukkaasti Lynchin kieumurtelevalle huumorille ja toisessa taas haukottelemaan. Loppujen lopuksi kun lopputekstit läsähtävät ruutuun Love me tenderin soidessa taustalla, katsoja ei voi olla hymyilemättä.

Yhteenveto:

Sydämeltään villi, absurdi, surrealistinen ja loistava elokuva täynnä omaperäisiä hienoja henkilöhahmoja mahtavine näyttelijäsuorituksineen. Vuoden 1990 paras elokuva Mafiaveljien ohella.