Eragon

Peter Jacksonin satuhempeily-trilogia, Taru Sormusten Herrasta, poiki odotetusti monen monituista yrittäjää pinnalla olevaan satufantasia-genreen, jossa hyvä ja paha ottivat toisistaan mittaa myyttisissä puitteissa. Tähän rakoon päättivät iskeä myös selkeästi nuoremmille ihmisille suunnatun elokuvan, Eragonin, tekijät, jotka valitettavasti samalla unohtivat hyvän elokuvan tekemisen jalot periaatteet.

Toisaalta tämä ei ole millään tavalla ihme, sillä elokuvan tavaton tarinallinen heikkous ja suoranainen lapsellisuus (joka riepoo aikuisempaa katsojaa) johtuu varmastikin suurelta osalta siitä, että Eragonin alkuperäinen kirjoittaja Christopher Paolini oli romaania aloitellessaan vasta 15-vuotias pojankloppi. Ja tämä näkyy: Stefen Fangmeierin debyyttielokuva on erittäin hämärä ja hajanainen kokonaisuus, jonka pääosan esittäjä, 20-vuotias Edward Speleers, on itsekin melkoinen noviisi kaikessa suhteessa. Naurettavinta kuitenkin on pääosanesittäjän, surkean tarinan, Rachel Weiszin (no niinpä…) ääninäyttelemän lohikäärmeen, Sormusten herrasta kopioitujen vastustajien, lapsellisuuden ja niin edelleen lisäksi se, että elokuva hukkaa lukuisien huippunäyttelijöiden potentiaalin täysin. Jos Sormusten herrasta -trilogian näyttelijät ottivat tatuoinnin huikeasta elokuvasarjasta muistoksi, niin Eragonin näyttelijät tuskin sitä tekevät.

Ajatelkaa nyt: elokuva jossa on mukana John Malkovich, Jeremy Irons ja Robert Carlyle ei kertakaikkiaan voi olla huono! Valitettavasti tälläinen ajatus ei kohtaa Eragonissa, sillä näiden kolmen huippunäyttelijän potentiaali on hukattu murheellisesti sekavaan toteutukseen. Fangmeierin ohjauksessa Eragon saa vain Ironsin (joka on kieltämättä elokuvan selkeä keskushahmo) muutamaan persoonalliseen suoritukseen, jotka ovat elokuvan ainoita valopilkkuja. Carlyle on puolestaan stereotypioitu äärimmäiseksi pahikseksi, jonka funktio on toimia pimeyden leijonana lapsellisessa ajojahdissa ja Malkovich puolestaan… No, totuus on, ettei Malkovichia viitsitä tässä elokuvassa edes näyttää kahta tai kolmea minuttia enempää, vaan eniten ruutuaikaa saa Orlando Bloomille mukavasti vertoja vetävä Speleers.

Edward “Eragon” Speleers onkin roolissaan jotain käsittämätöntä. Peter von Bach voisi ainakin minun puolestani merkitä Elokuvan historia-kirjansa seuraavaan painokseen, että Speleers onnistuu olemaan lapsellisin sankari ikinä elokuvan historiassa. “Yhyy, rakas lohharini, et voi kuolla.”, on katsojan mielikuva Speleersin säälittävästä hahmosta elokuvan loputtua. Antipatiat, jotka vetävät vertoa Crossroadsin tuntemuksille, tuntuvat erityisen pahoilta niissä kohdissa, joissa farmin heinähatusta tulee YHDESSÄ HELVETIN PÄIVÄSSÄ ties mikä sukkahousuritari, haltijakielen osaaja, lohikäärmeratsastaja ja tietenkin elokuvan paras soturi tai jotain. Muodonmuutos, jonka Speleersin hahmo käy lävitse, on kaikin puolin mietittynä äärimmäisen häiritsevä, eikä tuskaa helpota yhtään elokuvan yli-innostunutta seikkailunhalua ruokkiva tarina.

Eragonissa olisi ollut huikeasti potentiaalia. Sen perussynopsis on minun mielestäni loistava, mutta liiallinen pehmoilu ja luultavasti säälimätön leikkaus on tehnyt elokuvasta käsittämättömästi vain karvan yli puolitoista tuntia kestävän suuren tunaroinnin. Elokuvan tarina poukkoilee liikaa sinne ja tänne ollen kertakaikkiaan aivan liian suoraviivainen tapaus. Katsojasta tuntuukin, että elokuva etenee vain toimintakohtauksesta toiseen, joissa Eragon ja lohikäärme Saphira pyörivät vuorotellen loukkaantuneena maassa ja sata kertaa näytettävien flasbackien kautta elokuva tuntuu vieläkin typerämmältä.

En voisi edes kuvitella tilannetta, jossa trilogiaksi pelottavasti suunniteltua Eragonia fanittaisivat yli 13-vuotiaat katsojat. En ole mielikuvani kanssa yksin, sillä Eragonin DVD:tä myydään Lasten Leffakerhossa yhdessä Fröbelin palikoiden Leikkilaulujen ja Pipsa Possun kanssa. Tämän internet-journalismin puuskan jälkeen en voisi enempää olla samaa mieltä Lasten Leffakerhon pyörittäjien kanssa: Eragon on lasten elokuva ja vieläpä melkoisen huono sellainen.