Smokin’ Aces

Joe Carnahan on mies, joka löi itsensä läpi Hollywoodin seulasta loistavalla, hieman Training Day:ta matkivalla, Narcilla. Narc:ssa Carnahan päästi valloilleen varsinaisen parivaljakon suoraan ristiriitaisuuksien padosta: Ray Liotta pisti hämmentyneen Jason Patricin tukemana tuulemaan etsiessään rikollisia paskaisissa asuinhuoneissa. Samaan miljööseen ei kuitenkaan sukelleta Carnahanin uusimmassa tuotoksessa, Smokin’ Acesissa, jossa ruutuun isketään puoleentoista tuntiin monta tuttua näyttelijää ja vielä yksi muusikkokin.

Elokuvan hyperventiloiden tehty traileri antoi kuitenkin odottaa paljon: isoja nimiä, toimintaa ja ulkoisesti resuista ja väkivaltaista oodia näytti olevan tarjolla vähän kuin Guy Ritchien elokuvissa. Sitä Carnahan osaksi tarjoileekin: toimintaa on elokuvassa luvassa enemmän tai vähemmän hyvin tehtynä. Elokuvasta löytyy tietysti myös tekoviekasta väliviihdettä, jossa yritetään yhdistää nokkelaa dialogia Jeremy Pivenin näyttelemän Buddy “Aces” Israelin tuskaan. Tuloksena on kuitenkin vain toiselta puolelta noussut pannukakku, joka luonnollisesti maistuu vain osittain kypsältä.

Elokuvalla on kuitenkin hetkensä: Ray Liottan ja Nestor Carbonellin hississä tapahtuva kaksintaistelu on ehdottomasti elokuvan parasta antia niin toiminnallisesti kuin kuvauksellisestikin katseltuna. Lattialle vajoavat miehet pistoolien suuliekkien välähdellessä onkin Carnahanin visiona oivallisesti tehty. Samaa voi sanoa elokuvan osuvasta “Sniper-scenestä”, jossa Ryan Reynoldsin johtamaa FBI-miesten ryhmää tulitetaan isolla kalibeerilla hotellin ikkunoiden läpi. Tähän sitten elokuva oikeastaan jääkin: kaikki muu elokuvassa tapahtuva toiminta ja dialogi tuntuvat väkisinkin joko heiveröisesti tehdyiltä tai sitten dramaattisesti ylinäytellyltä paskanjauhamiselta.

Tähän syyllistyvät monetkin tahot, mutta syyttävää sormea voidaan asetella minusta ansaitusti Carnahanin suuntaan. Elokuvan alussa tapahtuva, suhteellisen vikkelästi toteutettu, alustus erilaisten joukkioiden agendoista on sopiva, mutta varsinainen karsinta puolestaan melko tönksähtelevästi tehty. Huimaa henkilöhahmokaartia vaivaakin runsaudenpula siten, ettei kenellekään suhteellisen isossa roolissa vilahtavalle hahmolle rakenneta karismaa tai edes tunteen paloa. Ainoastaan Pivenin näyttelemälle Israelille annetaan tilaa ja sen tilan Piven käyttää taidokkaasti hyväkseen. Korkealta tapahtunut pudotus on Pivenin hahmolle selkeästi liikaa ja tuloksena on taidokas hermoromahdus.

Pienoiseksi yllättäjäksi voidaan laskea myös Blade Trinityssä läppämestarin virkaa hoitanut Reynolds, joka saa hahmolleen rakennettua Carnahanin hektisessä sekoilussa edes vähän luonnetta. Työlleen omistautunut FBI-agentti toimiikin jossain mielessä elokuvan omanatuntona. Samaa ei voi sanoa Ben Affleckistä, jonka rooli jää onneksi hyvin vaatimattomaksi Liottan, sekä aina yhtä totisia rooleja tekevän Andy Garcian kanssa. Jotain Carnahanin eksperimentaliasta kertoo myös sekopää-trio Tremorsin veljekset, jotka ovat kuriositeettina varsin mielenkiintoinen näky Chris Pinen, Kevin Durandin ja Maury Sterlingin näyttelemänä. Kun mukaan lasketaan vielä monien elokuvien tusina-pahista näyttelemä Tommy Flanagan, sekä muusikkona huomattavasti paremmin työtään tekevä Alicia Keys, jää jäljelle valtava sekasotku, jonka solmuja ei edes David Copperfield avaisi.

Silti Smokin’ Acesista jää mieleen jotain hyvääkin: elokuva etenee kiivaalla temmolla ja väliin mahtuu myös hyviä koomisia oivalluksia, jotka värittävät sopivasti suoraviivaisesti tehtyä elokuvaa. Juonesta on omalla tavalla lähes turha puhua, sillä elokuvan keskusvoimana toimivan Buddy Israelin salaisuudet aukaistaan katsojalle vasta loppumetreillä ohuen sivujuonen saattelemana.

Loppujen lopuksi Smokin’ Aces tuntuu jotenkin tutulta. Narcin tapaan Carnahan on ottanut selvästi vaikutteita muista, aiemmin ilmestyneistä, elokuvista ja ohjaaja on muutenkin selvästi perillä nk. elokuva-trendeistä. Tuloksena onkin outo, semi-realistista ja verta purskuttavaa toimintaa tarjoileva elokuva, johon on yritetty sisällyttää Tarantinomaista dialogia. Kun mukaan on ympätty vielä toistakymmentä kuoreltaan onttoa henkilöhahmoa, sekä vasemmalla kädellä tehty taustarina, on koossa vain keskinkertainen viihdepläjäys, joka ei paljon aivoja vaadi.