300

Oi sitä aikaa kun miehet olivat miehiä. Kun vatsalihaksilla pystyi halkomaan kiviä ja tunteet huudettiin niin kovaa kuin kurkusta lähti. Kun naiset olivat vain lihanpaloja joita saattoi ottaa kovaa ja takaapäin. Aika jolloin tosimiehillä oli enemmän vatsalihaksia kuin aivosoluja. Kyllä 80-luku oli kivaa aikaa. Tätä samaa nihilismiä ja väkivaltapornon ihannointia edustaa uusin Frank Miller-filmatisointi.

300 perustuu mustavalkoisen maailmankuvan ja machoilun ihannoinnin mestarin yhteen tunnetuimpaan sarjakuvaan. Historiallisesta Thermopylaen taistelusta innoitetta hakenut sarjakuva on ollut nuoren ohjaajan Zack Snyderin rakkauden kohde siinä missä Sin City oli Robert Rodriguezin. Znyderin lähestymistapa on jopa samanlainen; lavasteet pidetään minimissään ja kaikki mikä voidaan tehdään cgi-llä. Vuoden jälkituotanto näkyykin selvästi, 300 on yksi komeimpia tänä vuonna julkaistuja elokuvia.

Pohjana tarinalla on kovanahkaisen kuninkaan Leonidaksen yksinäinen taisto hyökkääviä Persialaisia kohtaan. Kun ylijumalaksi itsensä nimittäneen Xerxesin joukot saapuvat uhkailemaan Leonidaksen rauhaa rakastavaa kansaa sodalla ja uudella ikävällä hallinnolla, Leonidas tekee sen mitä jokainen vähänkään itseään kunnioittava kuningas tekisi ja tappaa viestintuojan. Kun vanhat papit ja heidän puolialastomat seksiorja-oraakkelit eivät kuitenkaan tue taistelua päättää Leonidas kerätä 300 parasta miestään pistämään kunnolla kapuloita Persialaisten rattaisiin, eläimiin, silmäkuoppiin, selkärankoihin ja ylipäänsä kaikkiin mahdollisiin paikkoihin joihin vaan pystyy. Siinä välissä sitten uhotaan, puhkutaan, poseerataan punaisissa speedoissa ja todistellaan miehekkyttään eri tavoin niin, että kankaalta tulviva testosteroni on tukehduttaa katsojan.

Koska kaksituntiseen elokuvaan olisi mahdotonta yrittää mahduttaa jokaiselle sotilaalle kolmestasadasta jonkinlaista persoonaa, on Snyder selvästi päättänyt karsia moiset turhuudet pois jokaiselta Spartalaiselta elokuvasta. Traagisesta vailla personallisuutta syntyneet lihaskimput täyttävät kuitenkin mielenkiinnottomat replat huutamalla JOKA IKISEN LAUSEEN JOKA TULEE VASTAAN. Jopa Spartalainen senaatti muistuttaa Monty Pythonista tuttua noitavainoa enemmän kuin aikaansa edellä olleen sivistyksen huippuja.

Pääosassa on kuitenkin taistelu, joten mitä turhaan mitään dialogia tai hahmoja tässä katsellaan? Verta kehiin ja heti! Sitä kansa haluaa! Heti alusta pitäen tehdään selväksi että nyt mennään eika meinata; päitä lentelee, raajoja lentelee, huonoja vitsejä lentelee, nuolia lentelee, jopa norsuja lentelee! Kaiken tapahtuessa vielä ultra-hidastettuna luulisi että kyseessä on vuosisadan absoluuttiset turpajuhlat. Ja olisivathan ne, ellei jokaista potentiaalisesti upeaa toimintajaksoa olisi hukattu ultra-tyyllitellyn tehostekikkailun alle. Leonidaksen yksinäinen hyökkäys kymmeniä Persialaisia super-ninjoja(!) vastaan toimii kyllä. Ensimmäisen kahden sekunnin ajan. Kunnes katsoja lopulta tajuaa, että täsmälleen sama hidastus-nopeutus-hidastus-ultranopeutus tulee toistumaan vielä viitisen minuuttia. Ohjaaja Snyder ei kertaakaan tunnu uskaltavan luottaa oikean tarinan jo valmiiksi huikeisiin puitteisiin, vaan änkee mukaan nopeasti ruudulla vilahtavia demoneita, über-hirviöitä ja ties mitä kiimaisia kyttyräselkiä. Yksikään ei tee elokuvassa mitään järkevää, eikä niiden läsnäoloa oikeasti voi ymmärtää millään tavoin.

Se mikä kuitenkin pitää elokuvan pinnalla suurimman osan ajasta on sen jumalaisen komea ulkoasu. Jokainen kuva on kuin elävää maalausta. Taustat ovat huikean komeita ja näyttelijöiden kanssakäyminen niiden kanssa toimii saumattomasti. Erityisesti upeat auringonlaskut ja vuoristomaisemat toimivat yhteydessä näyttelijöiden profiilien kanssa. Puhdasta patsastelua jaksaakin katsella aikansa, kunnes vanha sanonta ‘makeaa mahan täydeltä’ osoittaa itsensä todeksi noin vartin elokuvan alettua.

Jos katsojasta 80-luvulla ei todellakaan tehty tarpeeksi ‘todellisten miesten’ elokuvia on 300 varmasti vuoden parhaita elokuvia. Chippendales puvuissa keikistelevät Spartalaiset sixpäkit ovat tämän slowmotion-ultraväkivallan-ylistämisen keulakuva. Komeaa katseltavaa jota katsellessa silmät tippuvat päästä, mutta kuten moni kakku päältä kaunis, sisältö alkaa maistua sahajauholta hyvin pian. Eikä vielä ehditty edes pureutua hedonististen Persialaisten todella kieroutuneihin orgioihin, joissa jopa Freaks-elokuvan päähenkilöt olisivat hämillään. Tai Spartalaisten kuningattaren hulvattoman typerään sivujuoneen jossa naidaan tie huipulta pohjalle. Minkäänlaista logiikkaa, huumoria tai viihdettä tästä on vaikea löytää. Jos kuitenkin kokee, että tarvitsee elämäänsä kahden tunnin edestä öljyttyjä spandex-pukuisia miehiä voi huoleti hukata itsensä näiden Hunksien sekaan.

Yhteenveto
Vähän kuin Batman & Robin, mutta hitusen komeampi.