Tähdet kertovat, komisario Palmu

Matti Kassilan kolmas komisario Palmu-elokuva, Tähdet kertovat, komisario Palmu, on jälleen kerran varsin mielenkiintoista katseltavaa. Mika Waltarin romaaniin perustuva elokuva ei todellakaan ole sitä tyypillisintä dekkaria, mitä tämänkaltaisilta murhamysteereiltä on totuttu odottamaan, sillä Kassilan elokuva on outo yhdistelmä murhamysteeriä ja komediaa, joka menee itse asiassa jo parodian puolelle. Kassilan ohjauksessa olevat konkarit aina Joel Rinteestä Pentti Siimekseen panevat tuulemaan Helsingin maisemissa, milloin Tähtimäen tornilla, milloin Senaatintorin kupeessa. Tuloksena on hulvatonta, varsinkin näyttelijöille mielekästä, meininkiä, johon katsojakin pääsee sisälle ihailtavan helposti.

Tälläkään kerta selvitettävä murha ei ole niitä helpoimmasta päästä olevia tapauksia, mutta silti siinä on pikantti nostalginen viehätys. Film noirmaisen kuvauksen (tosin ilman pessimististä otetta) tehdessä elokuvasta kaunista katseltavaa, jää tilaa paljon tavalliselta haiskahtavalle tarinalle. Muutenkin homma muuttuu astetta mielenkiintoisemmaksi, kun Rinteen, Raninin ja Jokelan haaviin jää nuoren Esko Salmisen näyttelemä raggari, joka ei auktoriteettejä kumartele ja homma tärähtää lopullisesti Helge Heralan raa’an majurin pujahdellessa ruutuun kieltämättä aavistuksen hintahtavan viiksimallin kera.

Muutenkin näyttelijät ovat elokuvassa mallillaan: nimiroolissa edelleen vaikuttava Joel Rinne on mies paikallaan karismaa tihkuvana komisario Palmuna milloin ruokaillen, milloin nukkuen. Poliisipäälliköksi ylennyksen saanut Virta (Matti Ranin) on stereotyyppisesti kaikkein hosuvin ja energisin kaveri ja Kokkia näyttelevä Leo Jokela kerää jälleen kerran sympatiapisteet luoden kuvan tavallisesta poliisin “duunarista”. Kun mukana vielä heiluvat edellämainittu Esko Salminen ja konekiväärin voimalla sanoja nakuttava Pentti Siimes, on mainio kaarti jälleen kerran kasassa.

Kuten sanottua: Tähdet kertovat, komisario Palmu ei ole mitenkään lajityypilleen perinteinen elokuva. Se on jopa outo sekoitus farssin omaista kohellusta ja tunnelmallista film noiria, joka niin sanotusti lähtee välillä miltei Kassilan lapasesta. Tuloksena on hyvin etenevä, mutta hieman kokonaiskuvaltaan horjuva, elokuva, jota silti voi pitää 1960-luvun Suomi-filmin hyvänä tuotoksena -kuten kaikkia Palmuja. Päähuomio elokuvassa kuitenkin keskittyy mainioon yleistunnelmaan, jossa näyttelijöillä kuin myös katsojalla on hauskaa. Juuri sen vuoksi tätäkin elokuvaa voi lämpimästi suositella katsottavaksi, mikäli sattuu olemaan vanhojen Suomi-filmien ystävä.