Andalusialainen koira

Un chien andalou (1929) lienee suurelle yleisölle tuttu lähinnä kamalasta tv-mainoksesta, vaikka kyseessä on yksi elokuvahistorian suurista klassikoista. Luis Bunuelin ensimmäinen ohjaustyö on maalari Salvadorin Dalin kanssa luotu surrealistinen trippi, joka on vaikuttanut lukemattomiin elokuvantekijöihin. Taiteenmuodon alkuaikoina tehtyjen filmien katselu avaa monessakin mielessä elokuvan ystävän silmät, sillä yhtymäkohdat modernimman elokuvan tekijöihin ovat paikoitellen todella räikeitä. Tim Burton on omaksunut saksalainen ekspressionismin ja etenkin Das Cabinet des Dr. Caligarin (1920) visuaalisen ilmeen lähes sellaisenaan. David Lynchin ja Bunuelin surrealismin kytkös on lähes yhtä silmiinpistävä, vaikkakin Lynch on korvannut yhteiskuntakritiikin painajaisilla.

Tässä elokuvassa Bunuelille melko tyypillistä edellämainittua yhteiskuntakritiikkiä ei kutenkaan ole, ja hyvä niin. Surrealismin ja Bunuelin varhaiskauden toinen merkkiteos L’Âge d’or (1930) kaatuu meikäläisen kirjoissa nimenomaan vaikeaselkoiseen, sirpalemaiseen juoneensa ja osittain myös porvarillista ja kirkollista yhteiskuntaa kriittisesti tarkastelevaan symboliikkaan. Taitelijoiden tajunnanvirran mukana trippailun sijasta elokuvasta tulee aivovoimistelua, epäonnistumiseen tuomittu yritys ymmärtää tekijöiden sanoma. Kokemus kompastuu omaan nokkeluuteensa.

Andaloun ”merkityksen” etsiminen sen sijaan on erittäin viihdyttävää, väärää vastausta kun ei ole. Ohjaaja tiettävästi nauroi tulkintojaan esittäneille katsojille, olihan Bunuelin ja Dalin tarkoituksena nimenomaan tehdä järjetön elokuva. Tässä tapauksessa sarja irrallisia kuvia siis todellakin on vain sarja irrallisia kuvia. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö tulkitseminen olisi mahdollista ja hauskaa. Elokuvan lyhyt muoto mahdollistaa sen katsomisen yhä uudelleen ja uudelleen, jolloin symboliikan kanssa saa helposti aivonsa solmuun. Tarkoituksena ei olekaan elokuvan ”ymmärtäminen”, vaan siitä nauttiminen. Jokainen katsoja vetää mielipuolisesta kuvastosta erilaisen johtopäätöksen, eikä yksikään mielipide ole toista huonompi tai parempi. Surrealismin suurin ilo piileekin mahdollisuudessa loputtomiin keskusteluihin muiden aiheesta innostuneiden ihmisten kanssa. Surrealismi on tulkitsijoiden taivas ja helvetti.