Corpse Bride

Reilut kymmenen vuotta sitten ilmestyi Tim Burtonin Painajainen Ennen Joulua. Burtonin tuottama, ideoima ja osittain kirjoittama morbidi joulusatu oli silloin klassikko jo syntyessään. Nyt Burton on palannut vaha-animaation pariin, tällä kertaa jaetulla ohjaajan sijalla Mike Johnsonin kanssa. Johnson aiemmin vastasi animoinnista Painajaisen parissa. Lopputuloksena ei kuitenkaan ole ikävä kyllä uutta klassikkoa.

Venäläiseen kansansatuun perustuva Corpse Bride kertoo Victor nimisestä nuorukaisesta. Victorin vanhemmat ovat uusrikkaita kalakauppiaita jotka ovat aikeissa naittaa Victorin näennäisesti rikkaan perheen ainoalle tyttärelle. Samaan aikaan rikas perhe epätoivoisesti toivoo häitä, edes hiemankin rikkaan perheen pojan kanssa. Heillä näet ei ole yhtään rahaa onnettomien bisnesten ansiosta. Rikkaan perheen tytär, Victoria toivoo että vain löytäisi miehen jota rakastaa. Victor kaikessa ujoudessaan haluaisi vain soittaa pianoa. Useiden kömmähdysten ja väärinkäsitysten kautta, päätyy Victor kuitenkin naimaan ruumismorsiammen Emilyn. Entä kuka on mysteerinen Lordi Barkis joka on saapunut kaupunkiin vokottelemaan Victoriaa?

Ulkoisesti Burton on kuin kotonaan animaation maailmassa. Harryhausenia suuresti ihaileva Burton on päässyt viimein tekemään suuresti rakastamaansa animaatiota melkein rajattomalla budjetilla, ja se näkyy. Jokainen freimi elokuvaa säteilee puhdasta ja aitoa rakkautta animaatiota kohtaan. Hahmot ovat eläväisiä eleiltään ja ilmeiltään, kadut ja talot ovat yksityiskohtaisia ja taustalla aina tapahtuu jotain. Kaiken tämän ulkoisen vauhdin ja huuman keskellä, on kuitenkin tarina ja hahmonkehitys päässyt unohtumaan.

Erikoisista aihevalinnoistaan tuttu Burton on yleensä omiaan ohjaamaan ja kuvamaan eristäytyneiden ja outolintujen maailmaa. Jo ihan aikaisista animaatioistaan kuten Vincentistä lähtien, ovat nämä yksilöt ja omalaatuiset ihmiset olleet Burtonin vahvin valtti. Siksi on kovin erikoista että mies tuntuu olevan eksyksissä koko elokuvan (lyhyen) keston ajan. Victorista ei koskaan ehdi kehittyä mitään, ja Victorian hahmo jää auttamatta häkeltyneeksi seinäruusuksi. Myös Emily, ruumismorsian itse, on ulkoisesti kaunis ja kiinnostava hahmo. Mutta jää silti ontoksi ja kaukaiseksi. Sivuhahmojen kehityksestä ei voi edes puhuakkaan ja moni herkullinen hahmo jää täysin turhaksi muutaman lyhyen kohtauksen ulkopuolella. Erityisesti harmittaa loistavan Christopher Leen hahmon rikollisen vähäinen käyttö.

Jopa nerokas Danny Elfman tuntuu hoitavan homman hieman väsyneesti. Kun muistelee vuosikymmenen takaisia lauluja Painajaisesta, on vaikea uskoa että sama mies on vastuussa Corpse Briden hetkessä unohdettavista lauluista. Ainoastaan ajoittaiset pätkät sävellettyä musiikkia ja Emilyn oma laulu jäävät mieleen. Erityisesti mainion luurankotanssin ansiosta.

Corpse Bride on kuitenkin viihdyttävä elokuva. Tästä on kiittäminen sen lyhyttä kestoa. Elokuva ei kertaakaan varsinaisesti kyllästytä, mutta se ei myöskään onnistu sykähdyttämään tai herättämään samoja intoja kuin Burtonin aikaisemmat elokuvat. Koko ajan on turhauttava tunne siitä että jossain Corpse Briden sisimmässä piilee vieläkin parempi elokuva, joka pienellä hienoviilauksella olisi ehkä ollut se moderni klassikko mikä sen olisi pitänyt olla.

Yhteenveto:
Kuin Nightmare Before Christmasin kauan kadotettu, heikompi, sisarteos. Tulvillaan hienoja ideoita ja teknistä osaamista, mutta tarinaltaan ontompi kuin nimihenkilön pääkallo.