Jali ja Suklaatehdas

Tim Burton on allekirjoittaneen mielestä nero. Visualisti, jonka elokuvat ovat aina uskomatonta katseltavaa ja tarinankertoja, jonka saduissa kiteytyvät aina tärkeät sanomat unenomaiseen ja kauniiseen kerrontaan. Ennenkaikkea Burton on innoittaja animaation saralla siinä missä Aardman studiot. Hänen aikaisemmat teoksensa ovat toimineet minulle niin innoituksen kohteena (Ed Wood) kuin myös lapsuuden joulusatuina (A Nightmare Before Christmas). Tänä vuonna mestari tarjoilee kaksi elokuvaa joista ensimmäinen "Charlie and the Chocolate Factory" saa ensi-iltansa perjantaina 16.9. Kyseessä on yksi kuluneen vuoden parhaita elokuvia ja Burtonilta eräänlainen paluu hänen uransa alkulähteille.

Charlie Bucket on tavallinen köyhä poika joka asuu perheineen kaupungin pienimmässä talossa kaupungin laidalla. Perhe on niin köyhä, että koko hökkeli näyttää siltä kuin se olisi kaatunut jo kertaalleen ja rakennettu vähän huonosti uudelleen. Isovanhemmat jakavat yhden sängyn nelistään ja Charlie asuu rikkinäisen katon aukon alla, ullakolle tehdyssä sängyssä. Tyypilliseen Burtonmaiseen tapaan talo kuitenkin huokuu kodikasta tunnelmaa ja rakkautta sen karkeasta ulkonäöstä huolimatta. Eräänä päivänä kuitenkin kaikki muuttuu kun mysteerinen karkkikeisari Willy Wonka tulee esille julkisuuteen jälleen, ilmoittaen viidestä kultaisesta Wonka kutsusta. Lipun löytäjä saa viettää yhden maagisen päivän Wonkan kanssa tämän tehtaassa ja viidestä lapsesta voittajaksi selviytynyt saa ihmeellisimmän yllätyspalkinnon mitä on nähty.

Tästä yksinkertaisesta lähtökohdasta alkaa Burtonin oma ilotulitus ja kerta kaikkiaan uskomaton elokuvan juhla. Ehdottomasti visuaalisena viihteenä nauttitava Charlie and the Chocolate Factory on alusta loppuun puhtaasti sadunomaista magiaa. Wonkan tehdas hohkaa Edward Scissorhandsin keksijän kodin ihmeellisiä koneita, Deppin mieslapsi joka on kuin lastenohjelmien juontaja helvetistä omaa sisällään niin Ed Woodmaista karismaa, Edward Saksikäden eristäneisyyttä maailmasta ja ennenkaikkea aimon annoksen sekopäisyyttä. Kuitenkin shown varastavat Danny Elfmanin korvia hivelevät sävellykset ja hulvattoman hauskat laulunumerot. Elfman itse sävelsi ja lauloi elokuvan laulut Roald Dahlin tekstin pohjalta, tuoden tietysti mukaan omaa näkemystään pienoiseksi soundtrackien mestariteokseksi asti.

Charlie and the Chocolate Factory on ennenkaikkea Burtonille omiaan toteuttamaan tämän varsin kieroutunutta huumorintajuaan. Varsinkin kun John Augustin käsikirjoitus antaa niin Deppille kuin Burtonille lukuisia hetkiä milloin herrat pääsevät irroittelemaan kunnolla, on nauruhermot koetuksella ensi hetkistä asti. Depp on jälleen loistavassa vedossa vuosikausia eristäytyneenä Willy Wonkana joka latelee hellyyttävän tyhjänpäiväisiä mainoslauseitaan ja oppejaan vanhoista tv-ohjelmista ja sanonnoista vuosia sitten. Wonkan vinksahtanut sosiaalinen darwinismi lasten karsimiseen kilpailun aikana on puhdasta Roald Dahlia ja Deppin käsissä hykerryttävän hauskaa katseltavaa. Vertaukset Michael Jacksoniin ovat yksinkertaisesti lapsellista panettelua joita ei pidä ottaa kovinkaan vakavasti. Wonka näet, kaikesta erikoisuudestaan ja muutamasta kierosta eksentrisestä kommentista huolimatta, vihaa lapsia. Eikä hänelle varmasti ole mitään parempaa asiaa maailmassa kuin nähdä nämä jo muutenkin raivostuttavat penskat kokemassa kauhunhetkiä hänen laatimissaan koetuksissa. Depp tuo esiin koko kavalkaadin uskomattomia tunnetiloja hienovaraisesti niin lapsenomaisesta riemusta aina jopa lämpimään kunnioitukseen saakka, kuitenkaan kertaakaan muuttamatta Wonkaa vitsiksi, vaan säilyttäen aina tämän pienoisen traagisuuden mikä on hahmon kannalta oleellista.

Suurin kiitos kuitenkin kuuluu uskomattomalle lavastukselle ja kuvaukselle. Kuvaaja Phillippe Rouselotte tallentaa Suklaatehtaan uskomattomat näyt rakastavalla kuvauksella filmille ja hänen kameransa elää Wonkan eksentrisessä maailmassa täysin siemauksin, antaen katsojalle kunnolla aikaa tutkia sen ihmeitä. Lavastaja Peter Young ja koko art department tekee upeaa työtä tuodessaan Roald Dahlin tekstin eloon, lisäten mukaan tietysti Burtonille ominaisia vivahteita sinne tänne.

Charliella on omat kritisoijansa jotka haukkuvat sen uskollisuutta kirjalle tai vertaavat sitä alkuperäiseen elokuvaan. Monista Willy Wonkalle tehty taustatarina on turha ja vie pois koko mysteerin hänestä. Allekirjoittaneen mielestä tämä enemmänkin inhimillistää tätä hahmoa ja tekee hänestä täydemmän. Taustan puuttuminen, ja hänen lapsuutensa selittämättä jättäminen olisi jättänyt Wonkan vain erikoiseksi karikatyyriksi ja varmasti heikommaksi hahmoksi tarinankaaressa. Tietysti pitää myös mainita se että Christopher Lee tekee jälleen nappisuorituksen Wonkan isänä, kaupungin parhaana hammaslääkärinä.

Mukaan kun sekoitetaan vielä roima annos mustaa huumoria, visuaalisia vitsejä ja ekstaasia aiheuttavaa menoa on Charlie and the Chocolate Factory oiva valinta mille tahansa hetkelle katseltavaksi. Burton ja Depp jatkavat jo vuosia kestänyt yhteistyötä ansiokkaasti, ja Burton karisuttaa viimeisetkin muistot hänen haparoinnistaan muutaman vuoden takaisen Apinoiden Planeetan kanssa. Mies on täydessä vedossa ja on tuottanut meille kaikille nähtäväksi tämän vuosituhannen "Wizard of Oz"’in joka vetoaa varmasti niin aikuisiin kuin lapsiinkin. Charlie and the Chocolate Factory on kuin makeinta karkkia elokuvien ystävälle, ja mikä parasta, tätä makeaa saa nauttia ihan koko mahan täydeltä.

Yhteenveto:
Mainio kirjasovitus joka ei häviä yhtään esikuvalleen. Vallaton suoritus Johnny Deppiltä lyö laudalta Gene Wilderin.