Van Helsing

Elokuvat – jopa huonot – herättävät katsojissa tunteita. Loistava elokuvataiteen edustaja saattaa liikuttaa, opettaa tai yksinkertaisesti viihdyttää. Huono elokuva taas aiheuttaa epämukavampia reaktioita.

Van Helsingin juoni, kuten kaikki kyseisessä elokuvassa, on erittäin eriskummallinen, ellei jopa epätäydellinen. Perusideaa voisi luonnehtia kirjallisuuden superpahisten yhdistämisenä yhteen sekavan ahdistavaan, tuskannauruja aiheuttavaan kokonaisuuteen.
Gabriel Van Helsing on suuri sankari, mutta väärinymmärretty. Tämä kärsii muistinmenetyksestä, ja vastauksia saadakseen työskentelee Vatikaanille. Pappismiesten salaisen organisaation päätehtävä on suojella ihmiskuntaa erinäisiltä antisankareilta. Van Helsing luonnollisesti hoitaa hommat käytännössä. Turpakeikan ovat ansainneet muun muassa R. L. Stevensonin luomus, Mr. Hyde, sekä Bram Stokerin Dracula, Gabrielin arkkivihollinen. Kaiken sekasorron keskellä onnistutaan juoneen ymppäämään myös Mary Shelleyn luoma Frankensteinin hirviö, lauma ihmissusia ja verenhimoisia riivattaria. Kaikki hahmot on raiskattu, eikä näyttelijöiden tulkintoja voi olla väheksymättä.

Hugh Jackman tekee hyvin tasapaksun suorituksen Gabrielina. Kaiken lisäksi hahmo on lähes identtinen Jackmanin suurimmalle roolille, Wolverinelle. Molemmat ovat väärinymmärrettyjä sankareita, muistinsa menettäneitä, painajaisia näkeviä hieman vastahakoisia yhteistyökumppaneita. Yksinäisiä susia.
Kate Beckinsalea vaivaa sama ongelma. Tämän hahmo, Anna Valerious muistuttaa enemmän kuin vähän Underworld – elokuvan Seleneä. Nätti nainen kuitenkin on, ja sopii hyvin hieman goottimaiseen rooliinsa. Häiritseväksi aspektiksi kuitenkin muodostuu kaunottaren epäonnistunut Transilvania – aksentti.
Draculaa näyttelevä Richard Roxburg on pahoinvointia aiheuttava ylinäyttelijä, jolta puuttuu sekä Draculalle ominaista charmia että yksinkertaisesti näyttelijänlahjoja. Oppia voisi ottaa vaikkapa Gary Oldmanin suorituksesta Coppolan kauhuklassikossa, Bram Stokerin Draculassa.
On Van Helsingissä kuitenkin muutama ihan positiivinenkin puoli, eikä paria mielenkiintoista sivuosanesittäjää voi jättää mainitsematta. Sormusten Herra – trilogiasta tuttu David Wenham omistautuu roolilleen hieman epävarmana labrarottana. Hahmo on täysin käänteinen verrattuna miehen kuuluisaksi tehneestä Faramirista, ylväästä sankarista. Noviisi Carl kuitenkin rohkaistuu hieman elokuvan aikana, ja toimii ihan mukavana koomisena lisänä elokuvalle.
Kevin J. O’Connor muodostui melko pienestä roolistaan huolimatta omaksi suosikikseni. Mies esittää Igoria, kaksinaamaisen hervotonta rottaa, selkärangatonta Draculan lakeijaa. Ainoat todelliset naurut seurasivat sekä Wenhamin että O’Connorin suoritusten tasokkuuksien ansiosta. Tämä seikka pelasti elokuvan täydeltä murska-arvosanalta.

Mitä vielä? Taustalla soi hyvin eriskummallisesti tummasävyiseen elokuvaan valittu tietokonemusiikki, joka muistuttaa lähinnä toyota corolla – luukutusta. Visuaalinen anti on hieman ristiriitainen asia. Tavallaan elokuva on ihan tyylikäs, kuitenkin kaikki tällainen on nähty jo kauan sitten, ja kyseinen osa-alue tuntuu lähinnä ideaköyhältä sekä mielikuvituksettomalta.

Raiskausta. Elokuva raiskaa kirjallisuuden tunnetuimpia hirviöitä. Se raiskaa varomattomien katsojien odotukset, näyttelijöiden potentiaalin sekä kaiken sen, mitä itse elokuvissa rakastan. Kun minulta vastaisuudessa kysytään ovatko elokuvat taidetta, vastaan Kyllä – paitsi Stephen Sommersin elokuvat.