The Good Cop

Vuonna 2018 valmistui ensimmäinen tuotantokausi nyt Netflixiin ilmestyneestä sarjasta, The Good Cop (2018), joka on parhaimmillaankin vain keskinkertainen, mutta rento, pläjäys ikäänkuin muistuttaen jostain tutusta. Se on samalla Andy Breckmanin luoma komedia ja poliisidraama, jossa katsoja ei kertaakaan naura (tai ainakaan minä en nauranut). Tavallaan se muistuttaa Jonathan Amesin luomaa loistavaa Bored to Death -sarjaa, sillä The Good Copin rennon letkeä jazz siivittää katsojansa odottamaan jotain absurdia, mutta samalla leppoisaa sekoilua Brooklynissa. Mutta ei: Breckmanin sarja tuo eteen suoraan sanoen ärsyttävän Tony Danzan ja liiankin kiltin Josh Grobanin, jotka eivät saa sarjaa missään kohtaa kunnolla lentoon.

Eikä siinä itseasiassa ole oikeastaan mitään outoa, sillä Tony Danza on omissa silmissäni melko selvä “has-been”, vaikkakin parantaa rutkasti tuotantokauden loppua kohden ja Josh Groban taitaa olla ensimmäisessä hieman isommassa roolissaan näyttelemässä. Olisipa edes sarjan käsikirjoitus mielenkiintoinen, sillä synopsis on sitä: murharyhmän komisariota, Tony Caruso Jr., näyttelevä Groban saa asuinkumppanikseen vankilasta vapautuneen isänsä, Tony Caruso Sr. (Danza), joka sattuu myös samalla entinen poliisi. Stereotypisesti mafiosomaisesti lauseita lyyrittelevä Tony (Sr.) aiheuttaakin monta mutkaa erilaisiin murhatutkintoihin samalla kun Jr. yrittää vastaavasti selvittää niitä. Mukaan mahtuu eri episodeissa tapahtuvia “hauskoja” tapahtumia, jotka ovat yhtä uskottavia kuin mikä tahansa tapahtuma Mikä-Mikä-Maassa.

Sarjan näyttelijät ovat pääosissa täysin hukassa. Suoraan sanoen Tony Danza on helvetin ärsyttävä kaveri, jonka patsastelua ja olemusta on pakko seurata 10 episodin ajan kädet kasvoilla. Selvästi “hauskaksi” kirjoitettu Danzan hahmo on sarjassa väsymätön, mutta hyväntahtoinen, idiootti, joka ei välitä erilaisista seurauksista tuon taivaallista, kunnes poika on pulassa. Caruso Sr. poikaa näyttelevä Josh Groban on puolestaan käsikirjoitettu niin älyttömän kiltiksi ja anteeksiantavaksi poliisiksi, ettei hommassa ole aidosti mitään järkeä. Miltei voin nähdä itseni huutamassa molemmille, että “aikuistukaa jo”, vaikka kyse on genren puolesta komediasta, joka ei naurata ketään.

Sen sijaan sivurooleissa nähdään ihan oikeaa yritystä. Sarjan naistähti, Monica Barbaro, saa omassa näyttelemisessään sarjan ideasta ja käsikirjoituksesta melko hyvin kiinni, vaikkakin sortuu yhdessä jaksossa käsikirjoittajien pelleilyyn mukaan. Hänen hahmonsa Cora Vasquez on kuitenkin sopivan rosoinen ja epätäydellinen kokonaisuus, joka luo hyvää kontrastia hänen ja Grobanin välille. Parasta sivuroolia nähdään kuitenkin oman suosikkini, Isiah Whitlock Jr., toimesta, sillä tämä The Wiren “sheeeeet”-mies on omassa roolissaan toimiva ja hyvä. “I don’t run” toteaa Whitlockin hahmo jokaisella kerralla, kun epäiltyä pitäisi lahdata ja tässä toteamuksessa pysytään hienosti koko ensimmäisen tuotantokauden ajan, kun Whitlock esittää katsojalle omalla tapaa tinkimätöntä tekemistään.

The Good Cop on oikeasti melko laiskasti kirjoitettu sarja, sillä sen hyvän ajatuksen pohjalle on luotu niin mystinen sekoilu omalla tapaa, etten osaa ainakaan itse päättää, että yrittääkö The Good Cop olla komediaa ja hassuttelua vai jotain siltä väliltä. Totuus on varmaankin jossain puolivälissä, sillä itselle niin sanotut hauskat jutut menevät niin yli, ettei niille heltiä naurua saatika edes hymähdystä. Ainoastaan sarjan lepsun rento ote pelastaa paljon: kun sarja ei ota itseensäkään niin vakavasti, pystyy katsoja rentoutumaan edes jollain tasolla sarjan kanssa. Mikään mestariteos The Good Cop ei kuitenkaan ole ja se lienee selvä myös tekijöillekin, sillä viiden vuoden jälkeen ensimmäiselle tuotantokaudelle ei ole tehty jatkoa, vaikka sarjan viimeinen jakso jätti asioita tietenkin selvittämättä semihyvään cliffhangeriin.