Public Enemies

John Dillinger oli 1930-luvulla riehunut gangsteri ja sitä kautta eräänlainen antisankari, jota moni sen ajan ihminen piti modernina Robin Hoodina. Moinen käsitys johtui siitä, että mies ei pankkeja rosvotessaan ryövännyt tavallisen työläisen rahoja, vaan tyytyi pankin holvista löytyneeseen saaliiseen. Samalla kuitenkin täytyy muistaa, että mies murhasi jenginsä kanssa  ryöstöretkillään rutkasti poliiseja ja silloisia G-miehiä. Tosiasia kuitenkin on se, että Dillinger on mielenkiintoinen hahmo elokuvaan, eikä miehestä olla itse asiassa ensimmäistä kertaa elokuvaa tekemässä. Tällä kertaa tosin aiheeseen tarttuu Michael Mann, jonka äärimmäisen huippuunsa asti viritetyissä elokuvissa ollaan nähty monia huippunimiä Robert De Nirosta ja Al Pacinosta aina Colin Farrelliin saakka. Tuloksena on ollut sellaisia moderneja klassikkoja kuin Heat, Collateral, Insider ja Miami Vice.

Public Enemies-elokuvaan kohdistuvatkin melkoiset paineet: turhaan, sillä Mann on jälleen kerran tehnyt hienoa työtä. Sinänsä tämä asia on jo hatun noston arvoinen paikka, sillä Mannin elokuvat ovat onnistuneet yleensä upeasti modernissa ympäristössä. Tällä kertaa miljööksi on valittu (tietenkin tositapahtumien pohjalta) 1930-luvun Chigago ja Amerikka, jossa Dillingerin jengi rellestää konetuliaseiden laulaessa karua kieltään. Ja tähän muottiin nimenomaan Mann sopii: kuvaamaan draamalla höystettyä toimintaa, jossa tulitaistelu metsässä näyttää pirullisen taitavasti tehdyltä suuliekkien välkehtimiseltä luotien napsahdellessa puiden runkoihin.

Mustaan metsään ja lopulta surman suuhun juoksee myös Johnny Depp, jonka rooli John Dillingerina on kutakuinkin loistava. Mann on aina osannut ohjata nykyelokuvan suuria nimiä ja osannut antaa heille tilaa näytellä. Esimerkiksi De Niro ja Pacino olivat loistavia Heatissa, Farrell ja Foxx olivat oiva parivaljakko Miami Vicessa ja Collateralissa Mann palautti Tom Cruisen uskottavuuden näyttelijänä kertaheitolla. Tietenkään Deppin ei enää tarvitse todistella mitään, mutta silti miehen heittäytyminen Dillingerin rooliin on harkittua ja taitavaa näyttelemistä. Eleet ja ilmeet ovatkin sitä luokkaa, että mies on varmasti syventynyt rooliinsa tarkoin.

Toisaalta Mann on myös epäonnistunut, sillä toisessa pääroolissa oleva Christian Bale ei ole oikein mitään Deppin rinnalla. Siinä missä Depp on heittäytynyt rooliinsa tunteella ja intohimolla, on Bale vain huono karikatyyri, joka miltei pilaa koko elokuvan. Toisaalta voidaan tarkoituksella kysyä, että onko tämä ollut Mannin tarkoituskin, sillä Balen näyttelemä agentti Purvis on Deppin näyttelemän Dillingerin täydellinen vastakohta; vakava, sisäänpäin kääntynyt mies. Koska elokuvan "poliisi" on tehty liioitellun tunteettomaksi ja ilmeettömäksi, nostaa se elokuvan sankareiksi rikolliset, jotka antavat elokuvalle kasvot veljeyden ja elämisen kautta.

Mann ei myöskään ole yleensä antanut tilaa naisnäyttelijöille, vaan hänen elokuvansa naiset ovat  olleet vain motiivina miesten teoille. Vaikka Miami Vice antoi tilaa Gong Li:lle, on Public Enemies lähes eri linjoilla: Oscarin voittanut Marion Cotillard saakin elokuvassa melkoisesti tilaa Deppin rinnalla. Tuloksena on jälleen kerran säkenöivää rakkautta, kyyneliä ja tunnetta, jota Mann näköjään kykenee myös tuottamaan melkoisen hienolla tavalla. Kun mukaan vielä otetaan sivurooleissa nähtävät suuruudet, joista moni lienee katsojallekin tuttuja, on elokuvassa kasassa äärimmäisen kova näyttelijäkaarti, jonka suorituksia ei todellakaan tarvitse hävetä.

Public Enemies ei ole pelkästään näyttelijöiden tai tositapahtumiin nojaavan tarinan varaan rakentuva elokuva, sillä Mannin tuore teos sisältää paljon miehen tavaramerkkejä. Ensinnäkin elokuvan soundtrack on jälleen kerran menevää tavaraa: Otis Taylorin laulu, Ten Million Slaves, jyräytetäänkin elokuvassa pari-kolme kertaa ilmoille. Samalla taitavasti lavastettu miljöö upotetaan hellästi utuiseen tunnelmaan, jossa miehet ja aseet puhuvat; ympäristöön, jossa Mann on parhaimmillaan. Eikä valittamista ole kuvauksessakaan, jossa kuvakulmat ja muut kikkailut käytetään hyväksi.

Public Enemies on elokuva, joka vaatii katsojaltaan paljon. Vertaan mielelläni tätä elokuvaa Miami Viceen, sillä tälle elokuvalle lämpenee tasan tarkkaan yhtä hitaasti kuin Miami Vicelle. Minulle Miami Vicen hienous avautui kolmannen katselukerran jälkeen, joten tällä kertaa täytyykin jo ymmärtää, että Mann on tarjoillut jälleen kerran yleisölle modernin, hyviä piirteitä sisältävän elokuvan, jonka parissa viihtyy helposti miltei kaksi ja puoli tuntia. Toisin sanoen Public Enemies on taattua Michael Mann-laatua, joka toimii heittämällä parhaiten pimennetyssä huoneessa äänten ollessa "täysillä". Toimintakohtauksissa kun kerran on jälleen kerran jämäkkyyttä, tyylikkyyttä ja tunnetta. Antisankarin ja häntä jahtaavien "raakalaisten" touhut ovatkin varmasti teatterikesän 2009 parasta antia.