Helmiä ja sikoja

Tykästyin kummasti Perttu Lepän edelliseen ohjaukseen Pitkä Kuuma Kesä (1999), joka oli pullollaan sympaattisia ja aitoja hahmoja. Musiikki oli vahvasti esillä ja kesä oli kuuma. Ihanteellinen hyvä olo-elokuva. Sitten ikäänkuin tietämättäni (siskon voimakkaalla avustuksella) katsoin Helmiä & Sikoja.

Aloitan taas kerran juonesta, niin saadaan virallinen osuus alta pois.
Hirvosten perhe (neljä poikaa ja isä) on sympaattinen joukko pikkurikollisia. Velat kasaantuvat ja gangsterit (Antti Virmavirta and co.) hengittävät niskaan. Ja sitten tapahtuu se, mitä alalla sanotaan juonenkäänteeksi: poikien isä eli Ukko joutuu vankilaan ja pojat joutuvat itse selviytymään veloista. Kukaan heistä ei ole tehnyt tuntiakaan rehellistä työtä ja elämäntavatkin tuppaavat vetää miinuksen puolelle. Onneksi ovelle ilmestyy pikkutyttö nimeltään Saara (Amanda Pilke), jolla on kyky laulaa – toisin kuin pojilla niinkuin katsojatkin huomaavat. Jätkät päättävät ilmoittaa Saaran tenavatähteä mukailevaan kisaan, jossa pääpalkintona on 20000€ ja samalla lippu pois ongelmista. Vaan kuinkas sitten kävikään?

Pitkä Kuuma Kesä ja tämä H&S ovat huomattavan samankaltaisia, mutta hyvällä tavalla.
Musiikki on ilmeisesti ohjaajalle tärkeä asia sekä juonenkerronnan kannalta, että henkilökohtaisesti. Musiikki on rakkauteen rinnastettava teema, jonka kautta elokuva kulkee eteenpäin. Henkilöt ovat suloisen rakastettavia ja heihin on helppo samaistua. Eräällä tavalla tämä turvallisuuden tunen on pahasta, mutta ainakin elokuvaa on helpo seurata; aivojakaan ei tarvitse juurikaan vaivata.

Ja näyttelijöihin…
Veljesnelikko on koottu taidolla; heitä jokaista toki yhdistää synnynnäinen toheluus, mutta heillä on lisäksi se "oma juttunsa". Elokuvan pääosaa vetää nouseva tähti (tyttöjen silmänilo, perkele) Mikko Leppilampi, joka esittää Lädeä, katraan "älykkäintä" veljestä ja selkeää johtohahmoa. Ja kuten aina päähenkilö on hahmoista tylsin ja mitäänsanomattomin. Aina joku tai jotkin sivuhahmot varastavat show’n. Tuntuu, että kaikki ovat ihastuneet Timoon (Unto Helo), joka kyllä kieltämättä erittäin lämmin hahmo. Jimi Pääkallo puolestaan tuntuu turhalta kaikin puolin. Hänen roolihahmonsa Poju lähinnä vain roikkuu mukana. Viimeisenä vaan ei vähimpänä on Ruho (Timo Lavikainen), riitapukari ja oikea mörrimöykky, jolta löytyy myös (tottakai) se herkkä puoli.
Näyttelijäkaarti on tasokas koko matkaltaan: Laura (Laura Brin) on kaunis ja pantava, Saaran osaan on saatu näyttelijä lapsinäyttelijöiden paremmasta päästä, Saaran äiti (Outi Mäenpää) on juuri sellainen kälättävä köyhälistön edustaja kuin on tarkoituskin olla ja Antti Reini jälleen kerran asiallisen asiaton. Erikoismaininta taas loistavalle paskiaiselle Antti Virmavirralle, jonka rooli jää stereotyyppisen tyhjäksi.

Elokuva on siis henkilökeskeinen; kerronta on toki sujuvaa ja katsottavaa, mutta varsin persoonatonta. Tämä siis hahmojen säilyttämiseksi elävinä olentoina. Musiikki toimii varmasti niiden kohdalla, jotka siitä pitävät. Minua se ei varsinaisesti sytyttänyt (etenkin kun yksi sama kappale soi sen miljoona kertaa), paitsi merkitysisältönsä kautta: esimerkiksi Saara laulaa yksin ja kaihoisasti varsin kauniilla äänellään "pelasta mut…". Lisäksi hyvän ja pahan vuorottelu on varsin mustavalkoista, perustelematonta; välillä nauretaan ja välillä meinataan kuolla. Pahuuden kuvaus olisi ollut suotavaa, tosin siinä tapauksessa elokuvan muoto olisi kärsinyt.
Eräs asia, joka pisti silmääni oli tämä rakkaustarina. Tällaiselle kylmälle ja tunteettomale ihmiselle lähes poikkeuksetta jokainen elokuvaromanssi tuntuu päälleliimatulta ja kliseiseltä. Sitä se näyttäisi olevan myös tällä kertaa, vaikka ei niin roihuava romanssi olekaan.

Kaikenkaikkiaan nautittava viihde-elokuva, joka yrittää myös olla enemmänkin siinä ainakin osittain onnistuen. En usko, että kuulun elokuvan kohderyhmään, mutta silti elokuvasta sai mukavasti hymähdyksiä (eniten tosin nauratti eräs insidevitsi, joka osui kiusalliseen kohtaan) ja lopulta jopa hyvän olon.