The Peacemaker

Vuonna 1997 valmistunut The Peacemaker (suom. Rauhantekijä) on taustoiltaan mielenkiintoinen elokuva. Sen on käsikirjoittanut 60 minutes -ohjelman tuottajana toiminut Leslie Cockburn yhdessä Andrew Cockburnin ja mm. Crimson Tiden käsikirjoittaneen Michael Schifferin kanssa. Ohjaajaksi valikoitui naisenergiaa Mimi Lederin voimalla, joka lienee parhaiten tunnettu erityisesti Deep Impact (1998) elokuvasta. Tuloksena oli räjähtävän energinen elokuva, jossa ydinpommi räjäytetään Venäjällä ja jonka jälkeen räjäyttäjää jahdataan silloisten supertähtien, George Clooneyn (elokuvan aikaan 36-vuotias) ja Nicole Kidmanin (elokuvan aikaan 30-vuotias) toimesta ympäri -ei voi sanoa maailmaa- pohjoista pallonpuoliskoa.

Julia Kelly: [Kelly is reading a list of terrorist names] IIin, Kodoroff, Kulik, Levindovsky
Thomas Devoe: Kodoroff? Alexsander Kodoroff?
Julia Kelly: Yeah… you know him?
Thomas Devoe: Yeah… I know him… Goddamn it. All right, I don’t know about these guys, but General Aleksandr Kodoroff doesn’t ride around on a nuclear transportation train. Get me NMCC intel please. It’s like Ivana Trump on the subway.

On jotenkin koomista, että tästäkin elokuvasta on kulunut nykyhetkeen verrattuna jo 27 vuotta, sillä The Peacemaker on ihan mukiinmenevä ja toimivan lineaarinen toimintaelokuva. Sen juoni on yksinkertainen kyhäelmä, jossa venäläisiä ydinaseita kuljettava juna kaapataan ja ydinaseet varastetaan. Varkaus taas peitetään törmäyttämällä junat yhteen ja räjäyttämällä ydinase, josta tietenkin alkaa jokainen hälytyskello soimaan niin Kremlissä kuin Yhdysvalloissakin. Hätiin hälyytetään uima-altaalta (kirjaimellisesti) Nicole Kidmanin näyttelemä Julia Kelly, joka saa armeijan puolelta aisaparikseen eversti Thomas Devoen (George Clooney), joiden tehtäväksi jää tietysti taas maan ellei koko maailman kohtalo, kun varastettua ydinasetta salakuljetetaan räjäytettäväksi Yhdysvaltojen maaperällä. Kissa-hiiri-juoksuun vielä sekoitetaan rahanahne venäläinen kenraali (Aleksandr Baluev) ja perheensä menettänyt pianisti (Marcel lures), niin käsissä on nopeasti etenevä kaksituntinen täynnä draamaa ja toimintaa.

Julia: [agent gets in driver’s seat] Where are you from?
Philly Agent: Philadelphia.
Julia: [disdainful] … Give me the keys.

Elokuvan pääosissa olevat tähdet onnistuvat rooleissaan odotetusti. On hauska huomata, että George Clooney oli kolmikymppisenä kuin tehty tällaisiin nopeahkoihin toimintaelokuviin, joissa pelissä on paljon ja toimintaan vaaditiin niin ajo- kuin ampumistaitoja. Kaikki hoidettiin kiiltokuvamaisella karismalla samaan aikaan kuin Nicole Kidman teki oman roolinsa aikakauteen sopivalla tietotaidolla. Yhdessä he muodostivat dynaamisen parivaljakon, joka siirtyi suoraviivaisesti juonenkaaressa paikasta A paikkaan B ilman mitään sen kummempia selityksiä. Välillä soitellaan Washingtoniin tilannetiedotuksia ja välillä pohditaan pahisten seuraavia liikkeitä läppärin ruudulta tai kartalta katsoen, mitään valtavan upeita suorituksia Leder ei ohjattaviltaan pyydä, eikä hän niitä saa. Nämä tusinaroolit olisi voinut tehdä kuka vain silloisen ajanhetken superstaroista.

Ylipäätään The Peacemaker on keskinkertainen, mutta hyvin ohjattu elokuva, joka herättää sillä tavalla hiphei-huudahduksia, että sen tapahtumat voi ennustaa melkoisen suurella todennäköisyydellä. Se on oman aikakautensa tuote, jonka perusasiat ovat pysyneet miltei muuttumattomina viimeiset 50 vuotta. Ainoana poikkeuksena on, ettei The Peacemaker sentään vedä selkeää hyvä-paha asetelmaa (vaikka sen oikeastaan tekeekin), vaan ”pahisten” motiivit seikkailevat ahneuden, ahdistuksen ja koston välimaastossa. Luresin näyttelemän Dusasin epätoivoinen vaellus on omalla tavallaan kuin The Da Vinci Coden Silaksen amok-juoksu: omassa epätoivossaan ja kaipuussaan tulee tehtyä todella typeriä asioita, joissa luulee löytävänsä omaan ahdistukseensa pysyviä ratkaisuja. Sitä kuitenkaan Kidmanin Kelly ja Clooneyn Devoe eivät Dusanille anna, vaan epätoivo jää osuvasti kirkon kappelin tussahdukseen, jossa lasinsirut haavoittavat ihmisiä vain pintapuolisesti; aivan kuten katsojaakin, joka unohtaa elokuvan seuraavan parin tunnin sisällä lopullisesti.