Vertigo

Jos kysyttäisiin kaikkien aikojen parasta ohjaajaa, vaihtoehtoja potentiaalisiksi tittelin haltijoiksi olisi aivan liikaa. Tittelin saajien määrää voisi kuitenkin rajoittaa lisäämällä ohjaajan vaikutusvaltaisuuden uran eri vaiheissa hakukriteereihin. Tällöin ainoastaan muutama ohjaaja erottuu tuotantonsa hämmästyttävän onnistumisprosentin, mutta samalla myös sen kirjavuuden suhteen. Henkilökohtaisesti nostaisin vähintäänkin Akira Kurosawan ja Alfred Hitchcockin tähän ainutlaatuiseen sarjaan samaisessa arvojärjestyksessä.

Vertigo valmistui Hitchcockin huikean uran ns. kultaisimman kauden alussa. Kyseessä on oikeastaan ensimmäinen moderni hitchcock sarjassa, jota jatkoivat sittemmin mm. Psycho ja Linnut. Vaikka Hitchcockin elokuvien tavaramerkiksi muodostuikin jännityksen ja tarinan yllättävien käänteiden tehokas hyödyntäminen, Vertigoa ei tulisi nähdä heijastumana tavallisista kyseisen aikakauden trillereistä tai film noir -elokuvista. Kyseessä on pikemminkin moderni draama, mikä on kätketty trillerin fraaseihin film noir -elokuville ominaisin juonenkääntein. Vertigon kerronnan kiihkeys, mutta samalla sen tarinan outo unenomaisuus, poikkeaa itse asiassa hyvinkin rajusti muusta 1950-luvun tuotannosta. Tämä näkyi elokuvan saadessa tyrmistyneiltä katsojilta aluksi suorastaan jäätävän vastaanoton. On kerrottu, että tämän seurauksena Alfred Hitchcock käytti James Stewartia elokuvissaan viimeisen kerran. Sivuseikkana mainittakoon elokuvan huikean intensiivinen leikkausten keskimääräinen nopeus: 6,7 sekuntia!

Elokuva alkaa vähintäänkin legendaksi muodostuneesta kohtauksesta katoilla. Jokainen varmasti tietää Vertigon nähtyään, missä muussa elokuvassa kyseinen kohtaus myös nähdään. San Franciscolainen poliisi, John ”Scottie” Ferguson (James Stewart), kompastuu jääden roikkumaan katon reunalle takaa-ajon tuoksinassa ja pääsee todistamaan auttamaan saapuneen virkaveljensä kuolemansyöksyä liukkaalta kerrostalon harjakatolta.

John huomaa saaneensa tapauksen tiimoilta Vertigon – kammon korkeita paikkoja kohtaan. Poliisin työt eivät enää ota tapauksen johdosta onnistuakseen, ja palveluksesta erottuaan Scottie päätyy eräänlaisena ystävänpalveluksena yksityisetsiväksi. Tehtävä kuulostaa yksinkertaiselta. Scottien tulee seurata vanhan koulukaverinsa Gavin Elsterin (Tom Helmore) kuvankaunista vaimoa, Madeleinea (Kim Novak), ja kirjata ylös tämän liikkeet. Asiat saavat kuitenkin yllättäviä käänteitä Madeleinen kuollessa pudottuaan kirkon kellotapulista. Myös John, kuin Hamlet konsanaan, putoaa pakkomielteiden ja vainoharhojen petolliseen maailmaan…

Vertigo suorastaan aikoinaan pedattiin Hitchcockille. Alkuperäisen kirjan kirjoittajat, Pierre Boileau ja Thomas Narcejac, kirjoittivat kirjaansa puhtaasti Hitchcockin aiempien elokuvien tunnusomaisia piirteitä ja teemoja hyödyntäen, koska olivat saaneet kuulla mestariohjaajan kiinnostuksesta edellistä työtään kohtaan. Lisäksi Hitchcock oli vasta saanut valmiiksi "The wrong man" (1957), "The Man Who Knew Too Much" (1956), sekä "To Catch a Thief" (1955) -elokuvansa ja tunsi luultavasti olleensa elämänsä kunnossa Vertigon huolellista suunnittelua aloittaessaan. Elokuvan kruunaa mahtava ääniraita. Bernard Herrmann puhkuu säveltäjän intoaan elokuvan ääniraidalla. Elokuvan teemasävel muuten perustuu Richard Wagnerin "Tristan und Isolde" -teokseen, mikä sekin sinällään kertoo kirotusta rakkaudesta. Musiikki toimii elokuvassa erittäin vahvasti tunnelman luojana. Lopputuloksena parempaa mallia klassisesta Hitchcock -elokuvasta saa hakea!

Hitchcockin elokuvissa mikään ei ole koskaan sitä miltä se aluksi saattaa näyttää. Tämä sama piirre kätkeytyy myös Vertigoon. Vertigo ei saata napata katsojaansa vielä ensimmäisillä katselukerroilla, mutta pikkuhiljaa se kuitenkin alkaa avautua yhä enemmän ja enemmän useiden katsomiskertojen seurauksena. Vaikka elokuva kertookin omalla kieroutuneella tavalla pakkomielteisestä rakkaudesta, on tarinan pointti ennen kaikkea yhden ihmisen taistelussa pelkotilojaan vastaan. Samanlaisia pelkotiloja, millaisista me kaikki terveet ihmiset kärsimme. Joko pelon pystyy kohtaamaan voittajana tai sitten putoaa pelkojen kellotapulista. Ihminen on onneksi kuitenkin sopeutuvainen ja voitamme yleensä mahdollisesta hengenvaarasta piittaamatta tällaiset tilat elämässämme. Emme yksinkertaisesti vain jaksa elää jatkuvassa pelossa. Moniko meistä muka ajattelee ajaessaan autoa, tai vaihtoehtoisesti polkupyöräilleissään, siihen potentiaalisesti liittyvää hengenvaaraa?

Elokuva saattaa tuntua sille vielä kypsymättömästä katsojasta ajoittain jopa tylsältä. Tällaiseen virheanalyysiin erehtynyt on luultavasti kuitenkin auttamatta hukannut elokuvan todellisen luonteen. Vertigon nielaistessa hypnoottiseen otteeseensa, ei paluuta sen nerokkuudesta enää ole.