Inside Man

Pankkiryöstöistä ollaan tehty niin paljon elokuvia, ja niin monelta kantilta vuosien saatossa, että nykyään on melkeinpä mahdotonta yrittää tehdä mitään uutta tai maata mullistavaa samaan vanhaan kaavaan. Ohjaaja Spike Lee on erityisen tunnettu erillaisista, ajoittain provokatiivisista, ja varmasti omantakeisista elokuvistaan jotka näyttävät ja tuntuvat aina Leen omilta töiltä. Jatkaen samaa ‘mainstream’ linjaustaan minkä Lee aloitti upeassa "25th Hour" elokuvassaan, on Inside Man ehkä puhtain viihde-elokuva mikä hänen käsistään on päässyt. Se myös muistuttaa vähiten varsinaista ‘Spike Lee Jointtia’, eikä se ole edes kovinkaan originaali.

Clive Owen on huippuälykäs ja varsin karismaattinen varas. Hän on suunnitellut ja pistänyt käyntiin näennäisesti täydellisen pankkiryöstön. Samaan aikaan omissa ongelmissa oleva poliisipäälikkö – joka Denzel Washingtonin käsissä on kuin vähän äänekkäämpi versio Training Dayn hahmostaan – Keith Frazier päätyy rikospaikalle tutkimaan tapausta.

Pelkästään pankin – ja muutaman hyvin nopeasti nähdyn toimiston – ympärille rakennettu Inside Man on hyvin intensiivinen ja nopeatempoinen elokuva. Se hyppää suoraan toimintaan nopeilla leikkauksilla ja kiivaalla rytmillä, joka ei kuitenkaan onneksi hajoa MTV-tyyliseen kuvakerrontaan. Rosoinen käsivara tyyli on myös änkenyt mukaan Leen kuvastoon ja sitä käytetäänkin hyvin paljon, ja ehkä ylitsevuotavasti ajoittain, elokuvan aikana. Katsojalle ei anneta varsinaisesti hetkeäkään hengähdystaukoa elokuvan jyskyttäessä eteenpäin, kurvitellen sen lukuisten juonenkäänteiden seassa, kuin viritetty ferrari. Sitä elokuva oikeastaan onkin; huippuunsa viritetty tekninen teos jota on hyvin mukava katsella ja ajoittain sen tuntuukin upealta, adrenaliini kohoaa varmasti hetkenä jos toisena, mutta samaan aikaan ei voi olla tuntematta pientä nalkuttavaa ajatusta pääkopassa että näitä samoja ferrareita on tehty jo miljoonittain ympäri maailmaa.

Elokuvan käsikirjoituksen on tehnyt tuiki tuntematon Russel Gewirtz, jonka aiemmat meriitit rajoittuvat kahteen jaksoon tv-sarja Blind Justicia. Gewirtzin puolustukseksi on sanottava että ensimmäiseksi käsikirjoituksesi on Inside Man hyvin koherentti ja sujuva teos joka ei teknisesti ole heikko miltään osa-alueilta. Ongelma onkin sen lukuisissa lainauksissa, ja ajoittaisissa varkauksissa, eri elokuvista. Gewirtz on selvästi katsonut pankkiryöstö elokuvansa huolella läpi, ja varsinkin Bill Murrayn uran alkupuolen Quick Change – ja tämän elokuvan alkuperäinen versio Hold-Up – tuntuvat olevan kovassa kierrätyksessä. Ajoittain sekaan heitetään Ocean’s Eleveniä, ajoittain taas Heattiä. Varsinaisesti ainoa omaperäinen ajatus minkä Inside Man omaa on yhden hahmon oma henkilökohtainen motiivi. Mutta harjaantunut katsoja, ja varsinkin sellainen joka tuntee rikoselokuvansa hyvin, keksii hetkessä mistä on kyse.

Olisi kuitenkin virhe sanoa Inside Mania huonoksi elokuvaksi. Siinä on aivan liian paljon hyvää ollakseen huono vain sen takia että käsikirjoitus ei ole täysin originelli. Kameratyöskentely esimerkiksi on huippulaatuista ja osa tarinankerrontaa edistävästä kuvauksesta on suorastaan häikäisevän hienolla ammattitaidolla toteutettua menoa. Terence Blanchardin sävelletty musiikki on juuri sopiva sekoitus ambienttista tunnelmamusakkia sekoitettuna aineksiin hiuksianostattaviin hetkiin.

Näyttelijät ovat myös kaikki laadukkaita ammattilaisia – ainoastaan Denzel Washingtonin hermoja raastava suoritus aiheuttaa töyssyjä. Clive Owenin suoritus pääosassa on sekoitus Humprey Bogart-maista karheaa karismaa, yhdistettynä juuri oikeanlaiseen puhetyyliin ja aksenttiin. Sivuosissa vilahtavat Jodie Foster, Willem Dafoe, Christopher Plummer ja Chiwetel Ejiofor ovat kaikki täysin hukassa eikä käsikirjoitus, saati Lee:n ohjaus anna kellekkään heistä varsinaisesti aikaa kehittyä saati sitten tehdä mitään tärkeää elokuvan aikana. Varsinkin Jodie Fosterin muuten herkullinen hahmo menee täysin hukkaan tämän unohtuessa elokuvan toisen näytöksen alussa kokonaan sivurajoille.

Myös Lee:n vahva saarnaaminen ajoittain häiritsee. Elokuvassa on muutama siihen täysin sopimaton kohtaus mitkä tuntuvat hirveän päälleliimatuilta ja typeriltä, hetkiä missä Lee vain tuntuu haluavan tarrata katsojaa kauluksesta ja huutaa päin kasvoa rasismin olevan tosi paha juttu, oikeesti hei. Myös pakollinen 9-11 hetki jättää oikeasti pahan maun suuhun ja vahingoittaa elokuvan muuten vahvaa tunnelmaa todella paljon.

Kuitenkin Inside Man on enemmänkin popcorn viihdettä kaikilta saroiltaan. Huolimatta sen ajoittaisesti kovakouraisuudesta, tai sen hienovaraisuudesta – mitä voisi verrata virtahepoon tanssimassa balettia – on elokuva täynnä enemmän tai vähemmän hienoja ja hyviä hetkiä mitkä jaksavat varmasti viihdyttää niin Lee:n, kuin näyttelijöidenkin, faneja sen kaksituntisen keston ajan.

Yhteenveto:
Ei läheskään niin nokkela elokuva kuin se uskoo olevansa. Inside Man on keskinkertainen rikoselokuva jonka pelastava enkeli on ultra-karismaattinen Clive Owen.