Equilibrium

Harvemmin sitä on niin eri mieltä toisen arvostelijan kanssa kuin Equillibriumin kanssa. No, ehkä Sin Cityn kanssa myös. Mutta tässä tapauksessa piti tarttua vertauskuvalliseen kynään ja kirjoittaa eriävä mielipide tästä pienoisesta mestariteoksesta.

Christian Bale näyttelee Prestonia. Eräänlaista pappia tulevaisuuden totaliaristisessä yhteiskunnassa jossa hänen pyhä tehtävänsä on puhdistaa maailma tunteita herättävistä esineistä. Kuin George Orwellin pahimmasta painajaisesta, on maailmasta tullut yhden diktaattorin hallitsema, ja iso-veli tyylisellä rautaisalla otteellä tämä "Father" pitää maailmaa tunteettomana. Tätä edesauttavat lääkkeet, Equillibrium (tarkoittaen tasapainoa) ja hänen pappinsa. Mutta kun eräänä päivänä sattumanvaraisen onnettomuuden kautta Preston ei saakkaan lääkettään, ja pian hän tunteekin maailman täysin uudella tavalla. Tästä alkaa hänen henkilökohtainen ristiretkensä kohti parempaa maailmaa.

Equillibrium julkaistiin kehnoon aikaan. Sitä myös markkinoitiin typerästi. Maailma oli juuri toipumassa Matrix buumista eikä todellakaan kaivannut enempää Bullet Timea tai teologista väittelyä turpajuhlan keskellä. Equillibrium ei olekkaan sellainen elokuva mitä markkinoijat halusivat selvästi sen olevan. Joten elokuva kärsi suoraan videolle tuonnista ja jäi pitkälti unohduksiin. Suunnatton harmi sinänsä, koska Wimmerin tarina ei ole sen enempää Matrix-klooni kuin Teksasin Moottorisahamurhat on kopio Tuulen Viemästä. Vaikka kummassakin elokuvassa on kyseessä yhden miehen matka niin sisäisen itsetutkinnan kautta uuteen maailmaan ja oikeiden tunteiden löytäminen teennäisyyden keskellä, ovat elokuvat kuin yöt ja päivä toteutukseltaan ja ideoiltaan.

Siinä missä Matrix keskittyi päättymättömään jaaritteluun yingista ja yangista, kahdesta vastapainosta ja suurimmasta osasta lukion filosofian kurssien opetusmateriaalista. Keskittyy Equillibrium, ja Wimmerin oiva tarina, suorasukaisesti yhden miehen ajatusmaailmaan ja sen vaikutusvaltaan kokonaisen kansan ympärillä. Bale tulkitsee Prestonin matkaa tunteettomasta papista (joka muistuttaa suunnattoman paljon Fahrenheit 451 kirjan palomiehiä) tunteidensa kontrolloimaksi mieheksi suunnattoman hyvin. Hänen muutoksensa yhdessä ainoassa kohtauksessa saa kyseenalaistamaan Wachovskie-veljesten päätöksen roolittaa Keanu Reeves elokuvaansa. Balen suoritus oli myös aikanaan rikollisen aliarvostettu niin lehdistössä kuin katsojien keskuudessa. Sean Bean tekee vaihteeksi roolin hyviksenä ja lyhyen kestonsa ajan hän tuo elokuvaan inhimillisyyttä ja lämpöä kylmyyden keskelle. Muissa rooleissa loistavat William Fichtner kapinallisten johtajana ja Emily Watson kuolemaantuomittuna naisena joka muistuttaa Prestonia siitä mitä on tuntea.

Equillibriumin maailma on suunnattoman upea. Kylmän teräksen ja selkeästi alivalaistun maailman kuvaaminen on elokuvan parhainta antia. Ihmiset liikkuvat suurissa muurahaislaumoissa yhtenäisissä puvuissa ilman yksilön identiteettiä, talot ovat koruttomia ja vahvasti muokattuja huoneita ilman lämpöä. Koko elokuvan ajan maailma huokuu Orwellmaista kaaosta josta ei ole pakoa edes Prestonille. Elokuvan kuvaaja Dion Beebe tekee kaunista ja tarkasti harkittua työtä jota ilman elokuva menettäisi paljon. Tähän lisätään upeat näyttelijät, Wimmerin hieno tarina ja ohjaus niin Equillibrium tekee kuten nimi lupaakin, se tasapainottaa uskoa suuren luokan mega-elokuvien ja pienten intiimien elokuvien voimien yhdistämiseen ja niiden toimintaan.

Yhteenveto:
Ei järin originaali, mutta sitäkin kiehtovampi, katsaus tulevaisuuteen. Christian Bale lyö Keanu Reevesin Neon laudalta ja toiminta ajoittain hipoo kattoa, alle puolella siitä rahasta mitä Matrix-elokuvat maksoivat.