Troll

Norjasta kajahtaa, kun Netflixiin on ilmestynyt Roar Uthaugin norjalainen Godzilla, Peikko (Troll), joka tuo jättimäisen otuksen ihmisten pällisteltäväksi samalla kun Norjaa tuhotaan jonkin verran Peikon isolla jalalla tai törmäilyillä. Tuloksena on hyvin eteenpäin vetävä seikkailu, jonka katsoo helposti samalla istumalta sen kummemmin elokuvasta hätkähtämättä. Se on tyylilajilleen myös hyvin tyypillinen elokuva, jossa sivujuonia keksitään vaikka kolmeen elokuvaan, mutta yhtäkään niistä ei elokuvassa lopulta seurata. Vaativampi asiakas (katsoja) saakin omalla tavallaan pettyä viimeistään siinä vaiheessa kun jättimäinen peikko mönkii kohti Oslon kuninkaanlinnaa ja viimeiset juonenkäänteet kaivetaan esiin.

Peikon tarina on periaatteessa yksinkertainen: ensin luodaan iso juttu siitä, miten känniset peikot muuttuivat vuoriksi auringonpaisteessa, josta sujuvasti siirrytään kohti koko ajan kasvavaa toimintaa. Tunnelin räjäytysten lomassa vuoren sisältä herää nimittäin hieman isompi peikko, joka pistää asioita pakettiin omalla tavallaan.

Pian koko Norja onkin hätätilassa, samalla kun Uthaugin tarina ja elokuva yrittää miettiä sitä, että onko peikko lopulta niin “paha” vai ei. Pelästyneet reaktiot kuitenkin tuovat esiin sotavoimat, räjähdyksiä ja kuolemaa, joka jotenkin onnistutaan tässä elokuvassa puhaltamaan unholaan. Lopputuloksena on suutelua auringonpaisteessa, höpötystä, jaarittelua ja seikkailua, joka maistuu jossain määrin, yllättävää kyllä, hyvältä. Koko Peikko onkin kuin Bulowin joulukalenteri, joka sisältää hyvien lakritsien lisäksi myös huonoja osumia, jotka on vain löydettävä.

Näyttelijät ovat Uthaugin otteessa melko mallikkaasti. Pääroolissa oleva Ine Marie Wilmann onnistuu mielestäni kohtuullisen hyvin ja raikkaasti, kun taas Kim Falck vetää roolinsa aavistuksen liian yli. Mads Sjøgård Pettersenin näyttelemä kapteeni taas patsastelee elokuvan läpi palveluaseensa kanssa ja ohjailee pettyneen näköisenä joukkoja Oslossa, kun taas Gard B. Eidsvoldin hullu hahmo saa esiin seikkailuelokuvan todelliset positiiviset väreet. Muutenkin koko elokuva on suhteellisen vahvaa pohjoismaista näyttelijäntyötä, jossa suuria tunteita nähdään oikeastaan vain Fridtjov Såheimin vaahtovasta suusta.

Omalla tavallaan pidän Peikosta, sillä se on raikas pohjoismaalainen yritys tehdä jotain aavistuksen erilaista elokuvaa. Se on seikkailua, tuhoa, räjähdyksiä ja höpötystä satujen olennoista kuitenkin niin että Uthaug kuljettaa elokuvaa eteenpäin sopivalla tenholla. Erikoistehosteet näyttävät hyviltä ja hahmot eivät ole tylsiä, joten elokuvan parissa viihtyy, mutta toisaalta elokuva saa koko ajan Zemeckismäisiä piirteitä, joissa luodaan ikäänkuin tarinaa tyhjästä ja jätetään koko homma toteuttamatta.

Esimerkiksi koptereita kuljettamassa kirkonkelloja viedään peikon lähelle ja ne lentävät peikon lähellä ympyrää niin lähellä, ettei peikon tarvitse kuin suurin piirtein huutaa osuakseen niihin. Kun samalla elokuvan päähenkilön isä kajahtaa ruutuun humorisesti tukka ja parta sekaisin ilman housuja, on selvää, ettei elokuva halua ottaa itseään vakavasti. Seikkailuelokuvana tosin kyllä, jos ajatellaan vaikka sitä, mistä mallia otetaan, mutta musta huumori ja niukat tunteet puetaan niin kukkasilla koristeltuun pakettiin, ettei Peikon voi sanoa olevan mitenkään mestarillinen elokuva. Se on korkeintaan keskinkertainen pala satua, joka muuttuu kiveksi auringonpaisteen osuessa.