Lähitulevaisuus. Aurinkokuntamme on valloitettu ja sen halki matkustamisesta on tehty arkipäivää. Marsista ei löytynyt elämää, eikä Neptunuksen takaa paljastunut suurta lupausta galaksista tulvillaan seikkailuja. Ihmiskunta on käyttänyt vuosikymmeniä huutaakseen tyhjyyteen toivoen vastakaikua. Roy McBride (Pitt) on koko ikänsä ollut astronautti, kuten isänsä ennen häntä. Avaruuden valloittaminen on kuitenkin kuihtunut, matkat kaukaisiin tähtiin ovat vaihtuneet rutiinikeikkoihin korjaamaan satelliitteja hädin tuskin stratosfäärin ulkopuolella. Kaikki aurinkokuntaamme pidemmällä oleva on jäänyt etäiseksi korpimaaksi. Royn isä, joka lähti matkaan viisitoista vuotta sitten, on kadonnut tähtiin. Kunnes eräänä päivänä magneettinen sysäys iskee maapalloon. Se on matkannut vuosia saavuttaakseen planeettamme ja kerännyt voimakkuutta koko matkan ajan. Seuraava vastaavanlainen voisi aiheuttaa peruuttamatonta tuhoa. Sysäyksen lähde on kaukana Neptunuksen toisella puolella, ikuisuuden rajamailla, missä Royn isä katosi vuosikausia sitten.
Ad Astra on James Grayn toinen elokuva tällä vuosikymmenellä joka käsittelee sisäänpäin kääntyneiden miesten pakkomiellettä kadottaa itsensä tuntemattomaan. Se on myös hänen toinen mestariteos samassa ajassa. Hänen edellinen vastaava oli LOST CITY OF Z, tositarina Percy Fawcettista, miehestä joka löysi Amazonin sademetsistä ensimmäiset jäljet kadonneista kulttuureista. Grayn tarinassa Fawcett oli etäinen isä, joka ei koskaan ymmärtänyt lastaan kunnes pysty tuomaan tämän mukanaan viidakon uumeniin. Sivistyksen ulottumattomissa hänen onnistui purkaa omat estot, ja kertoa jälkikasvulleen miten elää. Ad Astra on tämän kolikon kääntöpuoli. Royn isä ollut kadonneena pidempään kuin hän oli Royn elämässä. Tämän seurauksena Roy on jäänyt ikuiseen tyhjäkäyntiin, jossa hän täyttää kyvyttömyytensä osoittaa tunteitaan työhönsä. Avaruus on yksinkertainen paikka hänelle. Sen hiljaisuus tuo turvaa ihmiskunnan äänekkyydestä. Saadessaan mahdollisuus matkata aurinkokuntamme halki jahtaamaan isänsä haamua, Roy ei epäröi ottaa haastetta vastaan.
Miten valtava ja koskettava tämä elokuva onkaan. Sen kankaana on koko tuntemamme galaksi, joka piirtyy elämää suurempana Hoyte Van Hoyteman linssin kautta. Massiivinen kasvutarina vie Royn maankamaralta ensin kuuhun, sitten Marsiin ja sieltä kauemmas kuin ihminen on koskaan aiemmin mennyt. Brad Pitt on melkein jokaisessa kohtauksessa, ja roolisuoritus saattaa olla hänen uransa parhain. Roy on sisäänpäin kääntynyt musta aukko, joka kantaa harteillaan niin oikeaa kuin kuviteltua taakkaa. Pitt viestii silmillään ja raskaalla kävelyllään epätoivoisen miehen kaipuuta, joka ei osaa ottaa vastaan lämpöä tai rakkautta. Kuten Fawcett häntä ennen, Roy pystyy löytämään itsensä ainoastaan villistä erämaasta.
Elokuvassa on samaa taikaa kuin Jules Vernen kirjoissa. Vaikka sen runko on lainattu Joseph Conradin kirjasta HEART OF DARKNESS, elokuvan kyltymätön seikkailunjano on puhdasta Verneä parhaimmillaan. Tarinan suurin ironia onkin siinä, että vaikka sen esittämä maailma on jo turhautunut ja tottunut avaruusmatkailun ihmeeseen, me näemme kaiken ensimmäistä kertaa. Gray viestii hienosti absurdiuden siitä, miten jopa lentäminen kaikessa sen vaikuttavuudessan on meille niin arkipäiväistä, että matkanteko tuntuu työläältä. Royn saapuessa kuuhun ei voi kuin nauraa; tulevaisuudessa kaukainen saavutuksemme on täynnä tuskastuneita matkalaisia etsimässä lähintä Subway -ravintolaa.
Ad Astra on seikkailuelokuva päällisin puolin, ja hyvin miesvoittoinen sellaiseksi. Elokuvassa nähdään kourallinen naishahmoja, joista vain yhdellä on varsinaista tekemistä juonen kanssa. Tämä on tarkoituksellista. Grayn visiossa tulevaisuuden avaruusmatkailu on miesten valloittama laji, jossa maskuliinisuus viedään hampaat irvessä galaksin ääriin. Päivittäinen tarkkailu tenttaa astronauteilta heidän henkistä oloaan. Tunteiden osoittamista katsotaan pahalla, ja sellainen saattaa katkaista matkan ennen aikojaan. Vaikka nämä miehet eivät sinkoisi itseään metallipurkeissa tähtimeren halki, he olisivat silti yksin, elokuva sanoo. Tähtimatkailulla saavutamme ainoastaan fyysisen osan tästä myös. Mitä tapahtuu kun yksi matkaajista viimein tajuaa, ettei avaruudessa kukaan kuule kaipaustasi?
Vuosi 2020 on ihan nurkan takana, emmekä ole palanneet edes kuuhun vuosikymmeniin. Ad Astran esittämä pelko yksinäisestä planeetasta galaksin laitamilla käy lähemmäs totuutta päivittäin. Se on looginen päätöspiste tälle vuosikymmenelle. Valtaisa avaruuseepos, jonka suurin ja pelottavin retki on sisimpään. Elokuva joka muistuttaa meitä toistemme arvosta, sekä vaalimaan sinistä planeettaamme. Ainoaa kotia, jonka tulemme tuntemaan.